Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

1. Varjonrepimä

Astoria vihasi paniikkikohtauksia yli kaiken. Ne saapuivat arvaamatta, eikä hän vieläkään ollut oppinut tuntemaan kohtauksen alkamista ennustavia merkkejä. Kuului särkyvän lasin ääni, kun hän tiputti kädessään olleen tarjottimen maahan ja otti tukea viereisestä pöydästä. Katseet kiinnittyivät häneen ja Astoria kompasteli takahuoneeseen, jossa ei onneksi ollut ketään. Hän putosi maahan polvilleen ja yritti hengittää syvään muistellen samalla äitinsä opettamaa tekniikkaa.


“Viisi asiaa, jotka voin nähdä”, hän kuiskasi itselleen hengästyneenä ja kiinnitti katseensa kämmeniinsä. Niissä oli punaisia tahroja pokemonien verestä, joka oli kerääntynyt kämmenien uriin. Seuraavaksi Astoria siirsi katseensa kattolamppuun, jonka kristallit heittivät valopisteitä seinille. Takahuoneen pöydällä oli puolityhjä viinipullo ja lasi. Ilmassa leijui pölyhiukkasia ja se oli sumuinen savusta. Viimeisenä nainen katsoi pitkään lattialla kauempana lojuvaa lasinsirua ja huokaisi syvään. Mustat pisteet tanssivat naisen näkökentän rajoilla aivan kuin varjot kynttilän liekin heittäminä.


“Neljä asiaa, jotka voin tuntea”, Astoria jatkoi ja siirsi kätensä lattiaa vasten. Sen pinta oli karhea ja kylmä ja rauhoitti naista, kun tämä liu’utti sormiaan lattiaa pitkin. Hän siirsi kätensä kasvoilleen ja hieroi ohimoitaan kevyesti tuntien kohtauksen jo helpottavan hieman.  Astoria kurotti käsiinsä lattialla lojuvan lasinsirun ja pyöritteli sitä hetken tuntien terävän reunan kämmensyrjäänsä vasten. Hän pudotti sen takaisin lattialle ja painoi selkänsä takanaan olevaa viileää puuovea vasten.


“Kolme asiaa,  jotka voin kuulla”, Astoria jatkoi ja sulki silmänsä. Takanaan olevan oven takaa hän kuuli puheensorinaa, vaimeaa musiikkia ja tappelun ääniä. Astorian selkää pitkin kulki kylmä väristys ja hän tunsi kohtauksen voimistuvan taas, ja kylmä pelon tunne valahti hänen rintaansa. Syvään hengittäen hän kuunteli takahuoneen hiljaisuutta. Ainoa kuultavissa oleva ääni oli kattolampun kristallien kirkas helinä, kun tuuletuskanavasta virtasi kylmää ilmaa.


“Kaksi asiaa, jotka voin haistaa”, Astoria hymisi ja veti ilmaa sisäänsä. Ilmassa tuoksui paksu sikarin savu ja baarin ominaistuoksu; hien ja veren imelä sekoitus.


“Yksi asia, jonka voin maistaa”, Astoria sanoi jo tyyntyneempänä ja tunsi suussaan veren maun, joka sekoittui vatsahappojen happamaan, terävään makuun. Hengittäen vielä muutaman kerran hän nousi ylös lattialta. Paniikkikohtaus oli mennyt ohi, ja nainen kiitti hiljaa mielessään äitiään, jolta oli tekniikan jo pienenä opetellut. Ei kestänyt kauaa, kun takahuoneen ovi paukahti auki ja punatukkainen nainen törmäsi sisään.

“Astoria? Oletko kunnossa? Taisit saada taas kohtauksen, etkös vain”, nainen tokaisi hengästyneesti ja sulki oven perässään. Hänen nimensä oli Christabel, mutta Astoria ei ollut ikinä saanut selville oliko se vain hänen esiintyjänimensä täällä. Astoria nyökkäsi ja nojasi käsillään polviinsa. Christabel naksautti kieltään huolestuneesti ja tarttui Astoriaa kädestä raahaten tämän takahuoneen vessaan. Hän otti kertakäyttömukin pöydältä, täytti sen vedellä ja ojensi sen Astorialle, joka hörppi veden kiitollisena huuhtoen oksennuksen maun suustaan.
“Enkö ole sanonut, ettei tämä työ sovi sinulle? Tämä on jo kolmas paniikkikohtaus viikon sisään!” Christabel moitti kädet lanteillaan. Nainen ohjasi Astorian takaisin takahuoneeseen ja he istahtivat sohvalle. Christabel kääntyi Astoriaan päin kulmakarvat huolestuneesti kurtussa.
“Tiedän”, Astoria vastasi heikosti. “Rahan takia minä tätä teen. Minun on pakko.”
“Tämä työ on henkisesti erittäin rasittavaa, ja sinun kaltaisesi nuoren naisen ei pitäisi joutua työskentelemään yömyöhään” Christabel murahti hiljaa. Hän vilkaisi kelloa; se oli yksitoista illalla.
“Kuulehan, voisit lähteä jo kotiin. Voin tehdä sinun vuorosi loppuun”, vanhempi nainen sanoi hymyillen. Astoria kohotti päänsä käsistään epäuskoisesti ja halasi Christabeliä tiukasti.
“Olet enkeli”, hän kuiskasi.
“Minähän olen itse paholainen”, Christabel sanoi viekkaasti ja pujotti pirunsarvet takaisin päähänsä. Hänen työnsä baarissa oli… no, viihdyttää vanhempaa asiakaskuntaa. Vähissä vaatteissa. Astoria ei olisi itse pystynyt tekemään mitään samankaltaista, mutta Christabel oli vahvimpia naisia, mitä hän tunsi. Hän oikoi lyhyttä hamettaan ja verkkosukkahousujaan, veti pikkuruista paitaansa ylöspäin ja pöyhi punaista peruukkiaan, hymyillen sitten Astorialle rohkaisevasti ja marssien takaisin baarin puolelle. Astoria nousi ylös, otti essunsa pois ja sitaisi hiuksensa poninhännälle. Hän kävi vessassa pyyhkimässä poskilleen valuneet ripsivärit pois ja veti takin päälleen. Samassa baarin puolelta kuului kovaa huutoa, kannustusta ja buuausta. Epäröiden hetken, Astoria päätti kuitenkin katsoa, mitä oikein tapahtui. Hän veti hupun päähänsä ja astui savuiseen baariin.

Kauempana näkyi paksuilla köysillä ympäröity kehä, jota ympäröi vellova ihmisjoukko. Sieltä Astorian kuulemat äänet olivat peräisin. Nainen soluttautui ihmisjoukkoon ja pujotteli tottuneesti kehän viereen. Näky oli varsin brutaali. Kehän betonilattia oli liukas verestä ja keskellä lattiaa makasi lähes tunnistamattomaksi hakattu pokemon. Astoria värähti inhosta. Kehän toisella puolella seisoi punertava lohikäärmepokemon, Charmeleon, jonka kasvoilla oli varsin julma ilme. Sillä oli toisen silmänsä päällä viilto ja hännässä mustelmia, mutta muuten pokemon näytti olevan kunnossa. Maassa oleva pokemon vingahti ja yritti pyristellä pystyyn, mutta Charmeleon sylkäisi suustaan kookkaan tulipallon, joka osui suoraan veriseen otukseen ja sai sen rääkäisemään kivusta. Astoria voi pahoin. Charmeleon kierteli veristä myttyä äristen hiljaa ja härnäten sitä. Mytty yritti urheasti nousta pystyyn ja onnistuikin siinä, jolloin Astoria tunnisti sen nuoreksi Bagoniksi. Se oli hakattu lähes tunnistamattomaksi. Charmeleon loikki Bagonin ympärillä ja Astoria puristi kätensä nyrkkiin, kun Bagon yritti epätoivoisesti puraista vastustajaansa. Yritys jäi heikoksi ja Charmanderin silmät hohtivat valkoisina. Se muodosti suussaan valtaisan pallon valkohehkuista tulta, jonka se sitten syöksi Bagonin päälle. Rääkäisy jäi sen viimeiseksi ja Astoria puristi silmänsä kiinni, kun verinen pokemon lysähti maahan.

Ihmiset puhkesivat hurraahuutoihin ja Astoria huomasi Christabelin tulevan kehään ja poimivan verisen Bagonin ylös. Sitä Astoria yleensä joutui tekemään - poimimaan hävinneet ja vahtimaan otteluita. Voittajapokemon nostettiin ihmisten hartioille ja he veivät Charmanderin takaisin omistajansa luokse. Astoria näki Christabelin katoavan ulos takaovesta ja juoksi hänen peräänsä.
Ulkona oli pilkkopimeää ja taivaalta tihkutti hiljaa vettä. Kuuta ei näkynyt, vain kelmeä hohde mustan pilvipeitteen läpi. Yössä tuoksui syksy ja tuuli pöllytti lehtiä maassa. Astoria potki kuolleita lehtiä pois tieltään ja tarttui Christabelin käsivarteen.
“Mitä sinä vielä täällä teet? Luulin, että lähdit jo”, nainen
 ja kallisti päätään kummastuneena.
“Mihin sinä sen veit?” Astoria kysyi kärsimättömänä.
“Et voi pelastaa jokaista” Christabel huokaisi hermostuneena. “Jos se ei tuosta kuollut, niin ainakin se on pelastamisen tuolla puolen. Usko pois, näit miten se Charmeleon taisteli.”
“Missä se on”, Astoria intti ja Christabel epäröi hetken. Nainen huokaisi ja osoitti sitten baarin takana sijaitsevalla kapealla kujalla olevia roskiksia kohti. Astoria hymyili tälle kireästi ja harppoi kohti roskiksia.
“Minä sitten varoitin sinua”, tämä jupisi ja painui takaisin baariin tömäyttäen oven perässään kiinni.

 Roskikset olivat törkyisiä ja kujaa valaisi ainoastaan yksi, likaisen keltainen katuvalo. Astoria haravoi kujaa katseellaan ja hetken etsinnän jälkeen huomasi verisen mytyn yhden roskiksen viereen viskattuna. Nuori nainen kumartui mytyn ääreen ja nosti sen varovasti maasta. Veri tahri hänen sormensa, mutta hän ei välittänyt. Astoria pujotti otuksen takkinsa sisään ja piteli sitä varovaisesti rintaansa vasten. Hän suuntasi rivakasti sadetta vastaan ja pujahti kujalta Acacia Townin pääkadulle ja kohti sen päässä olevaa pokémonkeskusta. Baarin edessä oleva neonkyltti “Pokemon street fights” välkkyi hetken ja sammui. Kadulla ei näkynyt enää ketään, lukuun ottamatta kaupan portailla nuokkuvaa koditonta Quinbya. Quinby oli asunut Acacia Townissa niin kauan, kuin Astoria muisti, ja joka ilta hän istui noilla samoilla portailla ja nuokkui. Usein Astoria heitti hänelle muutaman kolikon ja jutteli hänen kanssaan hetken, mutta tänä iltana hän ei ehtinyt.

Quinby oli yksi niistä, joka oli rikkonut Sääntöjä. Rangaistuksena häneltä oli riistetty koti ja pokemon, eikä Quinby voinut enää asettua paikalleen minnekään. Se oli karmea rangaistus, mutta Yhdeksännen vallan aikana ei mitenkään epätavallinen. Kaislassa oli ollut kaikkiaan kahdeksan kokonaista valtakautta ja yhdeksäs oli menossa. Tämänkaltainen orjuus ja diktatuuri oli kuitenkin tullut vasta Kahdeksannella vallalla, ja silloinkaan se ei ollut ollut näin julmaa. Kaislan viereisellä saarella, Kuuralla, ei ollut samanlaista hallintoa eikä aikaa mitattu “valloissa”. Kaislassa yksi valta kesti yksinkertaisesti niin kauan kuin hallitsija eli. Yhdeksäs valta oli alkanut nelisen vuotta sitten, ja ensimmäisenä Kaisla ympäröitiin kolmen metrin korkuisilla teräsaidoilla, joissa kulki sähkövirta. Aidan takia Kaislassa oli edelleen asukkaita, sillä kukaan ei päässyt ulos tai sisään. Jokseenkin tämä valta oli kuitenkin erilainen; kukaan ei tiennyt hallitsijan nimeä tai ollut ikinä nähnyt häntä. Tarinoita ja huhuja liikkui kaikkialla, ja pelkästään hänestä puhuminen aiheutti monelle kylmiä väreitä. Koska kukaan ei tiennyt hänen nimeään (tai edes sukupuoltaan) häntä kutsuttiin vain Yhdeksänneksi.

Astoria ohitti Quinbyn ja riensi pokemonkeskuksen lasioville. Sisällä paloi valo ja Astoria tiesi hoitaja Joyn olevan hereillä. Hän astui sisään ja riensi tyhjän aulan läpi tiskille. Astoria soitti kelloa ja avasi takkinsa, vetäen verisen mytyn esiin ja laskien sen hellästi pöydälle. Joy ilmestyi tiskin takana olevasta ovesta ja pyyhki käsiään essuunsa, hajamielisen näköisenä. Vilkaistuaan Astoriaa hänen katseensa laskeutui hitaasti pöydällä lojuvaan myttyyn.

“Ei aikaa selittää”, Astoria tokaisi ja Joy nyökkäsi, kaapaten Bagonin mukaansa ja kadoten ovesta. Astoria epäröi hetken ja päätti sitten seurata, sillä odotushuoneessa yksin istuminen ei houkutellut lainkaan. Pokemonkeskuksen käytävät olivat valkoseinäiset ja kiiltävän puhtaat; ominaisuus, jota ei Kaislassa enää kaikkialla näkynyt. Saari oli rappeutunut ja oli enää varjo entisestä loistostaan. Astoria oli kuullut paljon tarinoita ensimmäisistä valloista, jolloin Kaisla oli kukoistanut ja asukkaat olivat eläneet pitkän, onnellisen elämän.

Edessä oleva ovi oli raollaan, joten Astoria pujahti sisään ja näki Joyn valkoisella lakanalla peitetyn sängyn luona. Bagon makasi hänen edessään lähes elottomana ja Joy kuunteli sen sydäntä huolestuneena. Astorian nähdessään Joy viittasi tämän lähemmäs.
“En oikein voi tehdä muuta kuin sitoa sen haavat ja laittaa sen tiputukseen”, Joy huokaisi. “Loppu on siitä itsestään kiinni.” Astoria nyökkäsi hermostuneesti ja katseli, kun Joy pesi ja desinfioi ammattimaisesti Bagonin lukuisat viillot, palovammat ja repeämät. Pian Bagon oli kääritty valkoisiin harsositeisiin ja Joy nosti sinertävää nestettä täynnä olevan pussin metallipidikkeeseen. Hoitaja otti neulan ja pisti sen sutjakasti Bagonin siteiden alta suoneen teipaten sen sitten paikalleen. Neste alkoi valua hitaasti alas putkea ja Joy kuljetti Bagonin sängyllä toiseen huoneeseen, jossa se asetettiin lämpölampun alle.

“Noin”, Joy sanoi hymyillen kireästi ja pesi kätensä. “Se joko tekee ihmeparantumisen tai vaihtoehtoisesti kuolee huomiseen mennessä.”
Astoria puristi käsiään ahdistuneesti yhteen ja tallusti takaisin odotushuoneeseen Joy seuranaan. Hän istui yhdelle sohvista ja Joy istui häntä vastapäätä.
“No? Mitä sille tapahtui?” Joy kysyi odottavasti. Astoria huokaisi syvään.
“Tiedäthän sen pokemon street fight- paikan pari korttelia tuonnepäin?” Astoria kysyi viitaten epämääräisesti ulos ikkunasta. Joy nyökkäsi ja Astoria epäröi hetken päättäen sitten jättää kertomatta, että hän työskenteli siellä. Tieto ei varmasti olisi Joyn kaltaisen hoitaja-ammattilaisen mieleen.
“Löysin sen heitettynä roskiksien viereen”, Astoria kertoi ja Joyn kulmat kurtistuivat.
“Sairasta”, Joy tuhahti. “Vahingoittaa pokemoneja ihmisten huviksi.” Astoria nyökkäili olevansa samaa mieltä ja pyyhkäisi tummanruskeat hiussuortuvat pois kasvoiltaan.
“Haluaisitko teetä? Mitään ruokaa täällä ei taida olla, mutta saat jäädä yöksi, jos haluat”, Joy tarjosi ja nousi penkistä. Astoria myöntyi, sillä tee kuulosti varsin hyvältä. Kello oli nyt jo puolenyön, ja naisen silmäluomet tuntuivat painavan tonnin. Hänen olisi kuitenkin mentävä kotiin yöksi, sillä hänen äitinsä ei pärjäisi yksin.

Juotuaan Joyn tarjoaman teen Astoria veti takkinsa tiukemmin ympärilleen ja kiitti Joyta tuhannesti, luvaten tulla heti aamulla takaisin. Hyvästeltyään hänet nainen avasi lasioven ja painui takaisin sateeseen. Syysmyrsky oli oikeastaan varsin laimea verrattuna Kaislan normaaliin säähän. Lähes trooppisesta ilmastosta johtuen saarella satoi usein, oli lämmintä ja lunta ei näkynyt lähes koskaan. Kesällä päivät olivat valoisia ja lämpimiä. Astoria oli nähnyt lunta vain kerran aikaisemmin elämässään, kaksi talvea sitten, kun Kaisla oli peittynyt valkeaan harsoon kuukauden ajaksi, mikä oli hyvin epätavallista.
Astoria painoi päänsä alas ja harppoi tuulta vasten pitkin Acacia Townin pääkatua. Tuuli mereltä päin ja ilmassa tuoksui suola. Kaupunki sijaitsi Kaislan länsiosissa ja oli varsin pieni. Aikoja sitten se oli paikka, josta nuoret pokemokouluttajat ja -koordinaattorit aloittivat matkansa läpi saaren. Nykyään toiminta oli kutistunut murto-osaan entisestä. Yhdeksäs kontrolloi myös Kaislan liigaa, Lucid Leagueta, ja koordinaattorikisoja. Salit ja kilpailut olivat edelleen toiminnassa, mutta kouluttajiksi haluavia ei enää löytynyt - pelko Yhdeksättä kohtaan oli liian suuri.
Astoria saapui pääkadun päähän ja kääntyi pimeälle sivukadulle, jonka katuvalot olivat jo kauan sitten palaneet loppuun. Hän kääntyi toisen talon kohdalla ja astui pihalle auki repsottavan portin läpi. Pihalla oli pitkänä rehottavaa ruohikkoa, joka oli jo rusehtunut ja peittynyt osittain syksyn lehtiin. Aikoinaan siistit kukkapenkit olivat levinneet pitkin poikin ja keskellä kulkeva kivipolku oli puolittain peittynyt sammaleeseen. Talo itsessään oli kaksikerroksinen, mutta katto oli paikoittain puhki. Ovi yläkertaan oli ollut naulattu kiinni jo pitkän aikaa. Astoria avasi oven ja astui sisään vetäen huppunsa alas ja sulkien oven perässään. Eteinen oli pimeä, mutta keittiöstä loisti heikko, värisevä valo. Astoria riisui kenkänsä ja kurkisti keittiön ovesta sisään. Pöydän ääressä istui - tai puolittain makasi - nainen, jonka pää nojasi tuon pöydällä olevaan käteen. Hänen silmänsä olivat kiinni ja tummanruskeat, laineikkaat hiukset valahtaneet osittain kasvojen eteen. Astoria hymyili lempeästi äidilleen ja asteli pehmeästi hänen viereensä, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja ravistaen kevyesti.

Nainen ynisi hiljaa, kunnes pudisti päätään ja nousi kunnolla istumaan. Hän näytti hetken pöllämystyneeltä, kunnes keskitti katseensa Astoriaan ja tuntui viimein kunnolla heräävän.
“Astoria! Mitä kello oikein on?” nainen huudahti. Astoria vilkaisi seinäkelloon.
“Puoli yksi”, Astoria vastasi anteeksipyytävästi. “Minulle tuli… esteitä, olen pahoillani.” Astorian äidin nimi oli Phoebe Evans ja he olivat asuneet Acacia Townissa niin kauan kuin Astoria muisti, tässä pienessä talossa pääkadun varrella.
“Millaisia esteitä?” Phoebe kysyi huolestuneesti ja otti tytärtään kädestä kiinni vetäen tämän istumaan vastapäiseen tuoliin. Astoria kertoi koko tarinan baarin tapahtumista ja Bagonista, ja Phoebe kuunteli koko ajan keskittyneesti.
“Minähän olen sanonut, että se ei ole hyvä työpaikka”, nainen moitti Astorian lopetettua. “Minä olen huolissani sinusta, Astoria, et voi jatkaaa tuolla tavalla. Kyllä me pärjäämme ilmankin, tiedät kyllä että se ei ole sinulle hyväksi.” Astoria pudisti päätään vaimeasti. Äiti sanoi aina niin, mutta koska Astoria oli perheen ainoa tulonlähde, he nääntyisivät nälkään ilman rahaa, jota baarissa työskentely heille tuotti. Acacia Townissa ei yksinkertaisesti enää ollut vapaita työpaikkoja, eikä Phoebe muutenkaan ollut työkunnossa. Hän oli saanut sydänkohtauksen muutama viikko sitten ja Astoria pelkäsi jatkuvasti, että hän saisi toisen kohtauksen.
“Tiedät itsekin ettet ole työkunnossa. Älä minusta huoli, selviän kyllä”, Astoria rauhoitteli ja auttoi äitinsä pystyyn ohjaten tämän sitten makuuhuoneeseensa. Astoria auttoi äitinsä makuulle ja veti peiton tämän kaulaan asti, suudellen sitten naista lempeästi otsalle.
“Rakastan sinua, Astoria, tiedäthän sen”, Phoebe mutisi unisesti ja sulki silmänsä. Astoria hymyili lempeästi, sammutti valot ja sulki oven perässään, kulkien takaisin keittiöön. Häntä ei väsyttänyt lainkaan ja Bagon pyöri hänen päässään. Astoria otti kynttilän pöydältä ja hiipi käytävää pitkin omaan huoneeseensa.
Astorian huone sijaitsi käytävän päässä. Se oli varsin pieni ja kolkon näköinen, ja huoneessa oli vino katto. Yksi ainoa ikkuna oli peitetty itsetehdyin verhoin ja huoneessa oli kalusteina ainoastaan sänky ja yksi ainoa lipasto sekä tuoli. Astoria asetti kynttilän lipaston päälle, riisui päällysvaatteet päältään ja veti jalkaansa villasukat, kömpien sitten sänkyynsä. Hän pysyi pitkään hereillä tuijottaen seinää kunnes nukahti viimein levottomaan uneen.

Kun Astoria heräsi, hänestä tuntui, ettei hän ollut saanut silmäystäkään unta. Paksun verhon takaa tulvi valoa ja Astoria nousi istumaan sängylleen. Hänen päätään särki ja muutenkaan naisen olo ei ollut erityisen mahtava. Astoria nousi ylös ja veti päälleen samat eiliset vaatteet - naista ei tällä hetkellä jaksanut kiinnostaa. Suihkua he eivät omistaneet, vaan peseytyivät sadevedellä, jota kerättiin isoon siniseen tynnyriin talon vieressä. Koko Kaislan saaren elintaso oli romahtanut entiseen verrattuna, ja se oli yksin Yhdeksännen syytä. Astorian kädet puristuivat nyrkkiin, kun hän ajatteli asiaa.
“Jos vain saisin sen roiston käsiini”, nainen ärähti lipastolleen ja marssi sitten keittiöön. Nurkasta kuului epämääräistä korisevaa ääntä ja Astoria huomasi valkoisen karvakasan olevan käpertyneenä keittiön nurkkaan. Se kohoili tasaisesti ja korisevaa ääni paljastui sen kuorsaukseksi. Otus oli Astorian perheen pokemon, Zangoose.

Yhdeksännen Sääntöihin kuului myös, että perhe sai pitää vain yhtä pokemonia auttamassa ja suojelemassa, mutta enempää ei saanut olla. Sääntö oli järjetön ja sitä rikottiin laajasti. Ennen Kaislassa oli pokemoneja joka puolella ja perheillä niitä oli useita. Nykyään myös pokemonit olivat tajunneet vaarat ja pysyttelivät omissa oloissaan. Astoria kyykistyi Zangoosen viereen ja silitti sen päätä hellästi, jolloin pokemon päästi tyytyväisen röhkäisyn ja kääntyi vatsalleen kerjäten lisää rapsutuksia. Se oli yleensä varsin kärttyinen ja hyvällä tuulella vain nukkuessaan. Astoria kaivoi kaapista pussillisen ruokanappuloita ja kaatoi niitä muovikuppiin, laskien sen sitten lattialle Zangoosen eteen. Otus hätkähti rapinaan, venytteli raukeasti ja kierähti oikeinpäin alkaen mussuttaa nappuloita. Astoria tökkäsi vedenkeittimen päälle ja kaivoi kaapista peltipurkin, jossa oli muutamia teepusseja. Hän valitsi mieleisensä ja upotti sen kuppiin, johon kaatoi kiehuvaa vettä päälle. Istuessaan keittiön pöydän ääressä ja siemaillessaan teetä hänen äitinsäkin tassutteli varovaisesti keittiöön.
“Huomenta”, Astoria toivotti. Phoebe hymyili ja halasi tytärtään. Hän oli erityisen hyvällä tuulella tänään, syystä tai toisesta. Astoria tuijotti ulos ikkunasta ja yhtäkkiä muisti; Bagon oli edelleen pokemonkeskuksessa. Astoria oli tukehtua teehensä, kippasi loput lavuaariin ja ryntäsi eteiseen vetämään takin päällensä.
“Minne sinulla on kiire? Eihän tänään pitänyt olla töitä”, Phoebe kummasteli. Astoria kietoi huivin kaulaansa ja veti kuluneet nahkasaappaat jalkaansa.
“Käyn vain pokemonkeskuksessa nopeasti, tulen ihan pian!” Astoria huikkasi ja katosi ulos ovesta. Phoebe tuhahti ja kaatoi itselleenkin kupin teetä.

Ulkona oli jo paljon kauniimpi sää kuin eilen. Aurinko paistoi ohuen pilvipeitteen läpi ja tuuli edelleen, mutta mantereelta päin ja tuuli oli lämmin. Kadulla pyöreili punertavansävyisiä vaahteranlehtiä. Astoria tunki kätensä taskuihinsa harppoessaan tyhjää pääkatua pitkin. Acacia Townissa ei tosiaan näyttänyt olevan lainkaan elämää. Saapuessaan keskuksen ovelle Astoria kiskaisi sen auki ja riensi tiskille soittamaan kelloa.


“Ai, sinä taas”, kuului hoitaja Joyn ääni ja Astoria huomasi, että nainen istui isossa nojatuolissa ja näytti juuri heränneeltä.
“Onko mitään uutisia?” Astoria kysyi kärsimättömästi. Joy johdatti hänet tiskin taakse ja astui huoneeseen, jossa Bagonin haavat oli eilen sidottu. Astoria ei nähnyt enää valkoisiin siteisiin käärittyä mönttiä sängyn päällä, vaan huoneen takaosassa oli lasilla eristetty pienempi huone. Huoneen nurkassa oli kaksi muovikulhoa, toisessa oli muutama rusehtava nappula pohjalla ja toisessa oli vettä. Astoria ei edelleenkään nähnyt Bagonia, kunnes Joy johdatti hänet huoneen lasin viereen. Nurkassa olevan sinisen viltin päällä nukkui Bagon, jonka siteet oli ilmeisesti juuri vaihdettu. Sen selkä kohoili rauhallisesti ja sen vieressä oli metalliteline, jossa roikkuvassa nestepussissa oli tällä kertaa vaaleanvihertävää nestettä. Astoria keikkui päkiöillään ja kykeni tuskin tukahduttamaan leveän hymynsä.

“Uskon, että se selviää”, Joy ilmoitti varmalla äänellä. “Tätä vauhtia voit viedä sen huomenna jo kotiin.” Pinkkihiuksinen rapsutti korvantaustaansa hetken hajamielisesti ja marssi sitten takaisin aulaan tiskinsä ääreen. Pureskeltuaan hetken hupparinsa nauhaa hän kirjoitti salamannopeasti jotakin ja Astoria kiersi tiskin nojaten sitten sen etuosaan kyynärpäillään.
“Siitä puheen ollen… meinaatko sinä pitää sen?” Joy kysyi nostaen toista kulmakarvaansa kysyvästi. Ilmiselvältä tuntuva kysymys ei edes ollut pälkähtänyt Astorian päähän, ja hän puri huultaan mietteliäänä.
“Olet varmasti tietoinen Säännöistä”, Joy muistutti ja tarkasteltuaan tietokoneensa näyttöä hetken mainitsi perheen Zangoosen. “En voi antaa Bagonia sinulle, jos Zangoose on vielä teillä. Tiedät hyvin, että jos Yhdeksäs saa tietää, minä joudun vastuuseen.”
“Mutta - onko mitään keinoa? En haluaisi jättää sitä nyt”, Astoria voihkaisi harmissaan. Hoitaja Joy pudisti päätään, mutta jokin hänen silmissään kertoi Astorialle, ettei hoitaja ollut täysin totuudenmukainen. Joy selasi tietokonettaan yrittäen vältellä Astorian katsetta, mutta nainen ei luovuttanut helpolla.
“Sinä tiedät jotain”, hän sanoi hitaasti. “Joy, ole kiltti ja kerro.”
“Olet oikeassa, on yksi vaihtoehto”, hoitaja sanoi venyttäen jokaista tavua puhuen hiljaisella äänellä. Astoria hymyili innokkaasti ja viittoi Joyta jatkamaan, mutta pinkkihiuksinen tuntui vastustelevan.
“Astoria, se ei ole niin yksinkertaista”, Joy huokaisi turhautuneena. “Jos haluat pitää sen, sinun on ryhdyttävä kouluttajaksi tai koordinaattoriksi.” Joy laski katseensa tiskille ja tuntui yhtäkkiä kiinnostuneen sen pölyisestä pinnasta. Astorian vatsassa muljahti ja hän mietti kuumeisesti. Sekunnit lipuivat ohitse ja hän tuijotti kellon sekuntiviisarin pyörimistä.
“Luulin, että heitä ei enää ole, lukuunottamatta muutamaa viimeistä”, Astoria totesi mietteliäänä. Joy pudisti päätään heikosti ja naputteli taas tietokonettaan.
“Suurin osa kouluttajista on lopettanut, koska Yhdeksäs hallitsee saleja eikä liiga ole enää entisellään. Sama pätee koordinaattorikisoihin. Rekisterissä kouluttajia on enää hieman alle sata, verrattuna muutaman vuoden takaiseen kolmeen tuhanteen”, Joy kertoi. “Voin edelleen rekisteröidä sinut aivan normaalisti, mutta en voi taata salien kunnosta mitään. Jos salijohtaja päättää lopettaa salin, ei kenelläkään - paitsi Yhdeksännellä - ole mitään sanottavaa.”
Astoriaa huimasi hiukan, kun hän mietti mahdollista kouluttajan uraa. Toisaalta… Miten hänen äitinsä pärjäisi? Varsinkin, kun Acacia Town oli niin autio. Täällä ei ollut ketään muuta tuttua, joka voisi pitää Phoebesta huolta.
“Käykö jos… minä mietin hetken”, Astoria ehdotti ja Joy nyökkäsi lämpimästi.
“Totta kai. Ilmoita minulle heti kun olet päättänyt”, Joy muistutti. Astoria nyökkäsi ja kääntyi astellen takaisin ulos. Hän päätti, ettei ollut vielä valmis puhumaan äidilleen asiasta, joten hän kääntyi pääkadulta heti kaupan jälkeen ja suuntasi meren rantaan. Astoria värähti tyytyväisyydestä lämpimän tuulen puhaltaessa tuon selkään. Hän tallusteli kiirettä pitämättä suurehkon savannimaisen heinikon halki.

Acacia Townin merenranta ei ollut lähelläkään pitkää, valkoista hiekkarantaa, jota suuressa osassa Kaislaa vielä oli. Ranta oli lähes pelkästään tasaista, vain vähän kumpuilevaa uraista kalliota, joka muuttui viime metreillä kivikoksi ja soraksi. Puolivälissä kalliota kohosi uhkaavan näköinen teräsaita. Aidassa oli muutaman metrin välein paksuja tolppia, joita yhdisti kolminkertainen metalliverkko. Aidan päällä oli kerälle kierrettyä, varsin ilkeän näköistä piikkilankaa ja aidassa riippui keltainen kyltti, joka varoitti sähkövirrasta. Lähempänä aitaa ilma humisi sähköstä ja Astorian niskakarvat nousivat pystyyn. Hän kääntyi ja käveli aidan viertä metsään päin, kunnes saapui korkean pähkinäpensaikon luokse. Tottuneena nainen veti oksia sivuun ja paljasti aidassa olevan reiän, josta juuri ja juuri mahtui ulos. Varovaisesti Astoria pujottautui aidasta läpi koskematta metalliin ja veti oksat toiselta puolelta takaisin reiän peitoksi. Hän kulki kalliota pitkin vedenrajaan asti ja istui polvenkorkuiselle kivelle suunnaten katseensa ulapalle.

Astoria ei ollut ikinä koko elämänsä aikana tehnyt mitään radikaalia tai spontaania. Hän rakasti rutiineja ja yleensä hänen päivänsä seurasivat toisiaan lähes samanlaisina kuin edellinenkin. Häntä ei niinkään pelottanut; ei suinkaan. Kaisla ja autioitunut Acacia Town kun eivät tarjonneet seikkailumahdollisuuksia ihan joka päivä. Varsinkaan, kun Yhdeksäs kontrolloi kaikkea eikä Astoria voinut jättää äitiään yksin. Nyt, kun nainen kerrankin harkitsi lähtevänsä, kylmä pelon tunne kiertyi tämän vatsaan ja hän värähti, vaikka tuuli oli edelleen pehmeän lämmin.

Hiljainen rasahdus havahdutti Astorian tämän ajatuksista ja hän käännähti, tuijottaen valppaasti aidan toisella puolella näkyviä pähkinäpensaita. Yksi niistä heilui hitaasti ja joku tai jokin siirsi oksia sivuun. Astoria hamuili käteensä rosoreunaisen, kolmion muotoisen kiven istumapaikkansa vierestä ja puristi sitä kämmenessään tiukasti, odottaen. Kun oksat väistyivät ja suurehko hahmo ryömi reiästä aidan sisäpuolelle, Astoria loikkasi pystyyn ja nosti kiven eteensä kädet täristen. Kun hahmo nousi maasta ja pudisteli roskia paidaltaan, nainen kuitenkin ällistyi ja hellitti otteensa kivestä.

“Theo?” Astoria älähti, ja hahmo kohotti kasvonsa. Miehellä oli pellavanvaaleat, suorat hiukset jotka ylettyivät juuri ja juuri korvien alapuolelle ja roikkuivat sotkuisina. Hänen silmänsä olivat vaaleansiniset ja hän omisti kulmikkaat kasvot ja pitkän, jykevän vartalon. Theoksi kutsutun suu levisi leveään hymyyn ja hän avasi käsivartensa, joihin Astoria syöksyi ja rutisti itseään päätä pidempää tiukasti.
“Tori”, mies vastasi hymyä äänessään ja katsoi naista pitäen tätä kädenmitan päässä itsestään. “Äitisi sanoi, että saattaisin löytää sinut täältä.”

Theo, oikealta nimeltään Theodore, oli Astorian lapsuudenystävä, joka oli juuri ollut poissa Acacia Townista kolmisen vuotta opiskelemassa. He olivat tavanneet toisensa nelivuotiaina ja leikkineet yhdessä teini-ikään asti, mutta 15-vuotiaana Theo lähti opiskelemaan eikä Astoria ollut nähnyt tätä sitten. Kaislassa täysi-ikäisyyden raja oli 17, ja täytettyään sen Theo hankki ammatin. Mies oli vuoden vanhempi kuin Astoria, eikä naisella ollut vielä minkäännäköistä ammattia. Astoria ja Theodore olivat olleet erottamattomia, ja nainen oli kuvitellut miehen jääneen sille tielle.
“Luulin, ettet tulisi koskaan takaisin”, Astoria huokaisi. “Mitä sinulle kuuluu?” Theo hymyili ja istahti toiselle isolle kivelle viittoen Astoriaa viereensä.
“Olen nyt virallisesti pokemontutkija”, Theo kertoi ylpeästi. “Jopa Kuuran professori Mimosa kävi Kaislassa opettamassa minua. Minusta voi lisäkoulutuksen avulla tulla jopa pokemonprofessori!”
“Sehän on mahtavaa”, Astoria onnitteli vilpittömästi. Oli mahtavaa olla Theon kanssa taas. Kaikki oli niinkuin heidän välillään ei olisi kolmea tyhjää vuotta.
“Entä sinä?” Theo kysyi uteliaasti ja Astoria huokaisi miettien, mistä aloittaa. Hän kertoi ensin äitinsä sydänkohtauksesta ja sai Theolta myötätuntoisen halauksen, jatkaen sitten hiukan häpeillen työstään street fight-baarissa ja viikottaisista paniikkikohtauksistaan. Theo pudisteli päätään hitaasti, ei moittivasti vaan pikemminkin ymmärtäväisesti.
“Eilen sain taas paniikkikohtauksen ja Christabel - muistathan hänet? - suostui tekemään vuoroni loppuun”, Astoria jatkoi ja selosti, miten oli saanut Bagonin käsiinsä. “Vein sen pokemonkeskukseen ja kävin tänään aamulla katsomassa sitä, ja se paranee mainiosti! Harmi, etten saa sitä itselleni, kun meillä on jo Zangoose.”
Theo tarkasteli pitkäaikaisen ystävänsä kasvoja mietteliäästi.
“Siinä ei ollut kaikki, eihän.”
Tietäen, että Theo ei luovuttaisi helposti, Astoria veti syvään henkeä yrittäen koota ajatuksiaan.
“Ei. Joy sanoi, että saisin Bagonin omakseni, jos minut rekisteröitäisiin kouluttajaksi tai koordinaattoriksi”, Astoria tokaisi ja Theo kallisti päätään huolestuneena. “Pahinta on, että minä todella haluaisin tehdä niin, mutten kerta kaikkiaan voi. Minun pitää olla äidin tukena!” Astoria tunsi huonoa omatuntoa edes pois lähtemisen ajattelusta ja painoi päänsä käsiinsä turhautuneena.
“Tori”, Theo kutsui häntä lapsuudesta tutulla lempinimellä ja kohotti hänen leukaansa lempeästi. “Astoria. Ehkä se on sittenkin mahdollista.”
“Mitä tarkoitat?” Astoria kysyi hitaasti, pyyhkien poskellensa karanneen yksinäisen kyyneleen vilkkaasti pois näkyviltä. Theo nyökkäsi ja tuijotti rantaan roiskahtavia aaltoja.
“Äitini tuli myös Acacia Towniin”, Theo kertoi. “Hänellä on varsin tärkeitä uutisia.” Theo nousi ylös ja tarjosi kättään Astorialle, johon nainen tarttuikin ja kaksikko pujahti takaisin aidan läpi, kävellen rivakasti takaisin Astorian kotitalolle.

Theo avasi oven ja päästi Astorian herrasmiesmäisesti ensimmäisenä sisään. Astoria riisui päällystakkinsa ja suuntasi keittiöön. Theon äiti Martha huomasi Astorian ja kietoi tämän tiukkaan halaukseen.
“Astoria”, kuului Phoeben heikohko ääni pöydästä ja Astoria kääntyi äitiään kohti. Hänen poskillaan oli kyyneleitä ja hänen silmänsä olivat turvonneet.
“Mit-”, Astoria aloitti, mutta Phoebe ehti ensin.
“Astoria, Talisa on nähty idässä. Pikkusiskosi saattaa olla elossa.”

©2019 Hoitosivu Hypernova - suntuubi.com