Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

2. Kaikkialle, ei minnekään

Siitä oli jo kuusi vuotta aikaa. Astoria oli ollut vasta 11 vuotta vanha, hänen pikkusisarensa Talisa 10. Astoria muisti, kuinka aurinko oli paistanut loppukesän illassa lämpimästi kaksikon leikkiessä pihamaalla, joka silloin ei vielä rehottanut niinkuin nykyään. Astoria oli perinyt äidiltään tummanruskeat, laineikkaat hiukset ja harmaat silmät, mutta Talisa oli erilainen. Hän oli perinyt piirteensä isältään. Talisan silmät olivat tummemmat kuin Astorialla ja vivahtivat siniseen, ja tytön hiukset olivat olleet platinanvaaleat. Talisa oli hyväsydämisin ihminen, jonka Astoria oli ikinä tuntenut; hän ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Talisa kantoi kotiin milloin minkäkin haavoittuneen pokemonin ja rukoili kyyneleet silmissään, että Phoebe auttaisi sitä. Jos otus sitten epäonnisesti sattui kuolemaan, Talisa järjesti sille hautajaiset käyttäen tyhjää kenkälaatikkoa.
 
Kaikki oli hyvin, kunnes saapui eräs elokuun yö. Talisa ja Astoria nukkuivat yhteisessä huoneessa, heidän äitinsä huoneessa sen vieressä. Kello läheni kahta yöllä ja talo oli täysin hiljainen. Kun viisari pysähtyi tasan kahden kohdalle, kuului ulko-oven narahdus ja Astoria havahtui hereille. Tyttö makasi sängyssään liikkumatta ja kuunteli. Hetken oli täysin hiljaista, mutta sitten hiljaiset askeleet kulkivat käytävässä oven ulkopuolella. Astoria kuuli, kuinka äidin huoneen ovi avattiin ja hetken päästä suljettiin. Astoria veti peittonsa korviin asti peloissaan. Huoneen ovenkahva kääntyi ja ovi narahti auki, paljastaen takanaan seisovan tumman, huppupäisen hahmon. Astorian teki mieli kirkua, mutta kauhusta jähmettyneenä hän ei kyennyt päästämään ääntä suustaan. Hahmo astui sisään ja Astoria näki peitonreunan takaa toisenkin, paljon lyhyemmän hahmon seuraavan tätä. Se oli selkeästi jokin pokemon. Pidempi hahmo asteli sänkyjen luokse ja Astoria puristi silmänsä tiukasti kiinni. Tunneilta tuntuvan ajan jälkeen hän raotti niitä varovasti ja näki hahmon Talisan sängyn ääressä. Hitaasti huppupää nosti nukkuvan Talisan syliinsä ja kääntyi pois sängyn luota. Astoria tukahdutti nyyhkäyksen ja vain katseli, kun hahmo kuiskasi pokemonilleen jotakin ja otti sen kädestä kiinni. Huoneessa välkähti polttavan valkoinen valo ja pisteiden kadotessa Astorian näkökentästä huone oli tyhjä.

Seuraavat päivät olivat hektisiä. Poliisit tutkivat koko paikan löytämättä muuta kuin haalean teleporttijäljen. Joku oli ollut täällä ja vienyt Talisan, mutta kenelläkään ei ollut aavistustakaan, kuka. Phoebe oli ollut murtunut ja Astoria oli joutunut selviytymään itse, kun hänen äitinsä itki makuuhuoneessaan. Astoria ei ikinä kertonut, että oli nähnyt sieppaajan, vaan väitti nukkuneensa tapahtuman ajan ja heränneensä vasta valonvälähdykseen. Miksikö? Astoria oli vasta lapsi ja häntä pelotti, pelotti niin valtavasti. Hän ikävöi siskoaan tauotta ja näki painajaisia yöstä toiseen.

Kuusi pitkää vuotta oli kulunut ja vain kerran aikaisemmin Phoebe oli kuullut, että joku väitti nähneensä Talisan tuntomerkkejä vastaavan tytön. Asia oli tutkittu ja osoitettu vääräksi. Phoebe menetti toivonsa taas kerran, ja Astorian suurin pelko tällä hetkellä oli, että joku piti heitä pilkkanaan. Nainen ei ollut laisinkaan varma, kestäisikö hänen äitinsä saman toisen kerran.
“Tietoomme saapui Talisan tuntomerkkejä vastaava näköhavainto Kaislan itälaidalta”, Martha - Theon äiti - ilmoitti. “Platinanvaaleat, lähes hopeiset hiukset ja siniset silmät. Hän olisi nyt 16-vuotias.” Martha oli töissä Kaislan poliisilla, ja tiesi siten kaiken, mitä saarella tapahtui. Astoria istahti äitinsä viereen ja laski kätensä lohduttavasti tuon olkapäälle.
“Entä jos se ei ollutkaan hän? Entä jos nyt käy aivan kuin viimeksikin?” Astoria huokaisi ja Martha kohautti olkiaan avuttomana.
“Emme voi vahvistaa yhtään tämän paremmin, onko näköhavainto aito ja todenmukainen”, Martha vastasi. “Ammatillisessa mielessä sanoisin, että se kannattaa ehdottomasti tutkia. Jos on pienkinkin mahdollisuus, että Talisa on vielä elossa, minusta häntä kannattaa etsiä.”

Phoebe nyökkäsi itkuisesti. Theo, joka oli ollut hiljaa tähän asti, selvitti kurkkuaan ja kysyi:
“Mitä jos minä ja Astoria lähtisimme etsimään Talisaa?”
Kumpikin vanhemmista naisista alkoi kiivaasti esittää vastalauseitaan, mutta Astoria kohotti kätensä ja hiljensi heidät.
“Kuunnelkaa edes”, hän pyysi ja viittoi Theoa jatkamaan.
“Phoebe, sinä et voi lähteä Acacia Townista tuossa kunnossa. Äiti, tiedän että sinulla on takanasi poliisivoimat ja kaikkea, mutta Astoria on meistä se, joka kaikkein eniten haluaa hänet löytää. Hän on täysi-ikäinenkin, ja minä voin pitää huolta hänestä. Olen varma, että hoitaja Joy voisi antaa jonkin pokemoninkin matkaamme”, Theo järkeili. “Jos Martha jää tänne Phoeben kanssa, me voimme lähteä etsimään Talisaa.”
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Martha huoahti ja risti kätensä.
“Tuossa on järkeä”, hän sanoi hitaasti, kääntäen katseensa Phoebeen, jonka silmät olivat suljettuina. “Tiedän, ettet halua myöntää sitä, mutta Theo on oikeassa.” Phoebe nosti päänsä käsistään ja kääntyi Astoriaan päin. Hän katsoi tytärtään silmiin ja ääni murtuen kuiskasi:
“Olethan varovainen?” Kaksikko halasi tiukasti ja Martha laski kätensä Theon olkapäälle, katsoen tätä vakavasti.
“Pidä hänestä huolta, niin kuin lupasit”, nainen sanoi ja Theo nyökkäsi. Phoebe suostui viimein irrottautumaan Astoriasta, joka riensi saman tien huoneeseensa pakkaamaan vähät tavaransa. Theo katseli ovensuusta, kun Astoria nappasi kuluneen repun lipastostaan ja heitteli sinne muutamia puhtaita vaatteita, kirjan yöpöydältään ja muita pikkutavaroita ympäri huonetta. Ollessaan valmis nainen loi vielä yhden kaihoisan silmäyksen huoneeseensa, kääntyi ja lähti Theon kanssa sulkien oven perässään.

Phoebe vaatimalla vaati, että saisi tehdä kaksikolle eväät matkaan, eikä ottanut vastalauseita kuuleviin korviinsakaan. Astoria katsoi päätään puistellen, joskin hymyillen, vierestä kun hänen äitinsä teki kummallekin voileivät ja pakkasi lisäksi mukaan omenan ja pullollisen mehua. Eväät pakattiin Astorin reppuun ja olikin jo hyvästien aika. Astoria halasi pihamaalla ensin Marthaa ja sitten taas itkuun purskahtanutta Phoebea.
“Etsi Talisa”, Phoebe nyyhkäisi. “Tuo hänet takaisin, Astoria, lupaathan?”
“Minä lupaan”, Astoria sanoi vakaasti, yrittäen itsekin pitää kyyneleet poissa silmistään. Theo heitti oman reppunsa selkäänsä ja odotti Astoriaa portilla. Ruskeahiuksinen silitti äitinsä kyyneleistä poskea, keräsi itsensä ja käänsi selkänsä lapsuudenkodilleen.

“No, minne ensin?” Theo kysyi, huonosti piiloteltua innostusta äänessään. Astoria naurahti ystävänsä innokkuudelle ja osoitti kadun päässä olevaa oranssikattoista pokemonkeskusta, jonka seinistä varisi valkoinen maali.
“Kertomaan Joylle uutiset”, Astoria vastasi harppoen muutaman askeleen Theon edellä. “Toivottavasti Bagon on jo paremmassa kunnossa.”
“Et kai sinä sitä voi Bagoniksi koko matkaa kutsua?” Theo naurahti. “Keksi sille nimi!” Astoria puri huultaan mietteliäänä. Theo avasi keskuksen lasiovet ja päästi Astorian edellään. Joy istui tiskinsä takana ja jauhoi purkkaa tuijottaen tylsistyneenä tietokoneensa näyttöä.
“Olen päättänyt”, Astoria huudahti. “Minä haluan pitää Bagonin.”
“Sillä lailla”, Joy hymähti ja otti kuulokkeen pois korvastaan, naputellen tietokoneellensa jotakin. Astoria nojasi tiskiin jännittyneenä ja Theo kuljeskeli aulassa katsellen seinillä olevia maalauksia.
“Selvä, aloitetaan sitten. Koko nimi?” Joy kysyi ja puhalsi kuplan, joka poksahti päästäen terävän paukahduksen.
“Astoria Lynn Evans”, Astoria vastasi naputellen sormillaan pöytää.
“Ikä?”
“17.”
“Syntymäpäivä?”
“9. Lokakuuta.”
“Kouluttaja vai koordinaattori?”

Tähän kysymykseen Astoria pysähtyi miettimään. Tosiaan, halusiko hän olla mieluummin kouluttaja vai koordinaattori? Astorialla ei ollut mitään käsitystä kumman hän haluaisi valita, joten hän kääntyi Theon puoleen.
“Mimosa kertoi, että voit olla myös kummatkin”, Theo kertoi selitettyään ammattien pääpiirteet varmuuden vuoksi. “Eikö voikin, Joy?”
“Totta”, Joy vastasi. “Niinkö sitten?”
“Kouluttaja-koordinaattori”, Astoria vastasi hetken päästä, päättäväisen näköisenä.
“Selvä. Ja vielä kotikaupunki?” Joy kysyi.
“Acacia Town”, Astoria ilmoitti ja katseli, kun pinkkihiuksinen naputteli tiedot koneellensa, klikkasi muutaman kerran ja odotteli, kun printteri puski ulos papereita. Hän keräsi paperit, niittasi ne siististi yhteen ja sujautti tiskin alla oleviin laatikoihin. Joy avasi yhden laatikoista, otti esiin pienen muoviläpyskän ja raapusti siihen nopeasti jotakin, ojentaen sen sitten Astorialle.
“Siinä on kouluttajakorttisi, tästä saat kartan”, Joy ojensi taitellun paperinpalan, “ja tästä saat vielä viisi pokepalloa.” Astoria otti tavarat vastaan ja tunki ne reppuunsa jokseenkin huolimattomasti, jättäen kartan takkinsa taskuun.
“Niin, ja pokedex”, Joy vielä huomasi ja kaiveli hetken kunnes löysi naarmuisen, punaisen laitteen. “Se on käytetty, mutta pitäisi toimia.” Joy näytti hieman nololta joutuessaan tarjoamaan käytettyä tekniikkaa, mutta Kaislan nykytilanteen huomioon ottaen eihän se hänen vikansa ollut.
“Kiitos”, Astoria hymyili. Hän laittoi pokedexin reppuunsa, sulki sen ja heilautti selkäänsä, avaten sitten kartan ja tutkien sitä tiiviisti. Päästäkseen seuraavaan kaupunkiin, Midare Cityyn, heidän olisi kuljettava välissä olevan Yamask Desertin läpi. Astoria taitteli kartan jaa tunki sen takaisin taskuunsa.
“Tuota… Bagon?” hän kysyi Joylta. Pinkkihiuksinen läimäytti otsaansa ja nousi ylös.
“Niin tietenkin! Seuratkaa minua”, hän touhotti ja kipitti takahuoneeseen, samaan huoneeseen, jossa Astoria oli aiemmin päivällä Bagonin nähnyt. Se oli edelleen lasilla eristetyssä huoneessa, mutta Joy oli poistanut tiputustelineen, eikä Bagon ollut enää peitettynä valkeisiin siteisiin.
“Pokemonit parantuvat paljon nopeammin kuin ihmiset”, Joy kertoi ylpeästi. “Ei se tietenkään vielä täydessä kunnossa ole, mutta voit hyvin viedä sen jo mukanasi.”
“Kiitos”, Astoria sanoi vilpittömästi Joylle, joka nyökkäsi ja painoi lasikopin vieressä olevaa nappia. Ovi aukesi sihahtaen ja Bagon havahtui nurkastaan. Astoria astui huoneeseen ja kyykistyi otuksen tasolle, ojentaen kättään eteenpäin. Lohikäärme ei näyttänyt vakuuttuneelta ja yritti puraista naista sormesta. Hän naurahti hermostuneesti ja otti yhden pokepalloista, pyydystäen Bagonin siihen napin painalluksella. Pallo heilui hetken ja naksahti sitten.
“Kyllä se tottuu”, hän vakuutti lähinnä itselleen, sujautti pokepallon taskuunsa ja marssi takaisin Joyn ja Theon luokse. He palasivat takaisin aulaan ja Joy naputteli tietokoneellensa vielä Bagonin tiedot.
“Aiotko antaa sille nimen? Se on poika”, Joy ilmoitti. Astoria mietti kuumeisesti; hän halusi antaa sille nimen, sillä Bagoniksi kutsuminen olisi niin… epäoriginaalia. Hän vilkaisi Theoon apua anoen, mutta mies vain kohautti olkiaan.
“Ööm… Lucifer!” Astoria päätti ja Joy nyökkäsi ilahtuneen näköisenä.
“Hyvä nimi”, hän kehui ja nousi koneensa äärestä. “Kaikki valmista, olette valmiita lähtöön.”
“Kiitoksia vielä kerran”, Astoria huikkasi ovelta ja Joy vilkutti heidän peräänsä. Kaksikko astui ulos pokemonkeskuksesta ja suuntasi ulos Acacia Townista johtavalle tielle.

“Yamask Desert on valtava”, Astoria huoahti tutkien karttaa ja pyyhkäisten otsaansa hihallaan. Päivä oli yllättävän lämmin, olihan kuitenkin jo marraskuu. Kaislan ilmasto oli tosiaan erikoinen, se oli kuin vastakohta Kuuralle. Kuurassa kesä oli lyhyt ja talvi vei suurimman osan vuodesta, eikä lumettomia talvia ollut. Kaislassa taas oli ympäri vuoden lämmintä, talvi oli lyhyt ja usein varsin märkä, ja ilmasto vaihteli suuresti eri osissa Kaislaa. Marraskuussa paistoi vielä aurinko, mutta syysmyrskyt olivat yleisiä.
“Acacia River kulkee sen läpi”, Theo ilmoitti tietäväisenä. “Jos seuraamme sitä, meidän pitäisi päätyä suoraan Midare Cityn eteen.”
“Oletko käynyt siellä?” Astoria uteli ja Theo nyökkäsi.
“Pokemontutkijan koulutuksessa jouduin käymään läpi lähes koko Kaislan”, Theo kertoi potkiskellen kiveä eteenpäin tiellä. “Toisaalta näin jokaisen paikan vain pintapuolisesti, joten tämä on uutta minullekin.”

Kääntyessään seuraavasta mutkasta tie loppui kuin seinään ja edessä levittyi Yamask Desert. Silmänkantamattomiin vaaleaa hiekkaa, joka oli kerääntynyt dyyneiksi ja monimutkaisiksi kuvioiksi. Tuuli oli kuiva ja kuljetti mukanaan hiekkaa, ja Astoria siristi silmiän yrittäessään nähdä aavikon toiselle puolelle. Theo osoitti aavikolla näkyvää uraa, jossa Acacia River ilmeisesti kulki. Astoria veti hupun päähänsä ja astui hiekalle lähtien tarpomaan kohti jokea. Jokainen askel uppposi hieman hiekkaan ja sai kävelemisen tuntumaan paljon tavallista raskaammalta. Edes naisen kuluneet nahkasaappaat eivät kyenneet pitämään hiekkaa ulkopuolella, vaan jyväset tunkeutuivat naisen kenkiin, takin sisälle, hiuksien sekaan, suuhun ja silmiin. Uralle päästessään Astoria kurkisti varovasti uraan ja näki pohjalla virtaavan joen. Eilisestä sateesta johtuen sen pinta oli hieman tavallista korkeammalla ja vesi oli likaisenruskeaa kuljettaessaan mutaa Midare Cityn keskellä olevasta Acacia-järvestä aavikon läpi merta kohti. Vesi oli kaivertanut syvän uran aavikkoon ja uran seinät olivat petolliset; Astorian kenkien alta varisi hiekkaa ropisten alas jokeen. Hän näki jo mielessään liukastuvansa ja vierivänsä huutaen alhaalla näkyvään mutaiseen veteen. Nainen perääntyi varmuuden vuoksi sen luota ja osoitti vastavirtaan.
“Tuonneko?” hän kysyi Theolta ja mies nyökkäsi. Onneksi aurinko ei paistanut suoraan, vaan taivaalla oli vielä ohut pilviverho, joten aavikolla ei ollut tukahduttavan kuuma.

Kaksikko vaelsi puhumatta, rinta rinnan muutaman tunnin, kunnes väsyivät ja pysähtyivät pitämään taukoa. He istahtivat dyynin takana olevaan varjoon ja  kaivoivat eväät repusta, nyt varsin kiitollisina Phoebelle. Mehupullot tyhjenivät nopeasti ja myös voileivät tulivat tarpeeseen. Syötyään Astoria nojasi hiekkarinteeseen ja sulki silmänsä, päättäen ottaa vain lyhyet torkut, olihan vasta iltapäivä ja heidän pitäisi vielä etsiä leiripaikka ja kenties jatkaa matkaansa muutamalla kilometrillä.

Astoria heräsi tuntiessaan terävän tökkäisyn poskellaan. Hän räväytti silmänsä auki ja yritti nähdä jotain kirkkaasta auringonpaisteesta huolimatta. Jokin viileä painui hänen kaulaansa vasten ja Astoria pyristeli taaksepäin saaden vihdoin näkymästä selkoa. Heidän edessään seisoi kaksi mustaan pukeutunutta miestä, joilla oli mustat huivit suunsa ja nenänsä peittona, kokovartalohaalarit ja käsissään pitkät, hopeateräiset viidakkoveitset. Toinen miehistä piteli Theoa alhaalla veitsenkärki tämän rinnalla ja toinen piti veistään Astorian kurkulla. Vain miesten silmät näkyivät vaatteiden alta, ja ne kiiluivat ahneesti.

Astoria siirsi kätensä varovaisesti taskuunsa ja veti esiin pokepallon. Terä painui tiukemmin hänen kurkulleen ja Astoria päästi hätääntyneen äännähdyksen, pienen veripisaran valuessa tämän kaulaa pitkin. Hän painoi pokepallon nappia ja päästi Bagonin ulos. Sininen lohikäärmeenpoikanen töksähti hiekalle ja tutki ympäristöään hämmentyneenä. Astoriaa uhannut mies käänsi veitsensä heti pokemonia kohti, mistä tämä ei pitänyt ja syöksähti eteenpäin puraisten miestä sääreen. Hän päästi tuskaisan äännähdyksen ja heilautti veistään iskien Luciferin kauemmas veitsen lappeella.
“Astoria, ne haluavat rahaa”, Theo ynähti.
“Mutta eihän meillä ole!” Astoria kuiskasi ja mies urahti vihaisesti kohdistaen veitsensä taas Astoriaan. Hetken Astoria ehti jo miettiä, loppuisiko heidän matkansa tähän.

Samassa auringon eteen liisi varjo ja kuului linnun kirkaisu. Suuri, rusehtava hahmo syöksyi alas taivaalta ja nappasi Astoriaa uhkaavan miehen kynsiinsä, nousten takaisin ylös ja kaarrellen siellä hetken. Mies karjaisi, kun lintu päästi irti ja mustapukuinen tömähti aavikon hiekkaan. Theoa uhkaava mies epäröi hetken ja lähti sitten juoksuun poispäin, mutta lintu oli nopeampi ja sieppasi miestä olkapäästä kiinni, pitkät kynnet koukistuen. Mies karjaisi, mutta tömähti pian hiekkaan aivan kuin edellinenkin. Hetken päästä kaksikko nousi jokseenkin pökertyneenä ja otti jalat alleen, juosten seuraavan dyynin taa niin nopeasti kuin vain kykenivät. Lintu kaarteli taivaalla hetken ja laskeutui sitten muutaman metrin päähän Astoriasta.
“Se on Staraptor”, Theo tunnisti ällistyneenä. Pokemon naksutti nokkaansa tyytyväisenä, suki sulkiaan hetken ja taittoi jalkansa alleen. Astoria nousi seisomaan ja tarkasteli lintua kiinnostuneena. Se oli noin puolentoista metrin korkuinen ja sen pään päällä oli korea höyhentöyhtö, jonka pää oli kirkkaanpunainen. Linnun silmät olivat puoleksi ummessa ja se oli taittanut siipensä tiukasti sivuilleen.

“Oletteko kunnossa?” kuului yhtäkkiä silkkisen sileä, tumma ääni. Astoria kiepahti ympäri ja näki dyynin rinteellä rennosti seisovan nuoren miehen. Hän oli pitkä, jopa hieman pidempi kuin Theo, ja pukeutunut tummanharmaisiin vaatteisiin. Miehen hiukset olivat mustat, mutta auringon osuessa niihin ne kiilsivät sinisinä kuin korpinsulat. Miehellä oli tummat silmät ja hän oli synkän näköinen kuitenkin pieni puolittainen virne huulillaan.
“Onko tuo Staraptor sinun?” Astoria kysyi ja mies nyökkäsi, astellen alas dyyniä varoen kaatumista. Mies harppoi Astorian ohi Staraptorin luokse ja silitti sen höyhentöyhtöä kiintyneesti. Lintu raotti nokkaansa ja kurnutti tyytyväisesti. Mies kääntyi Astoriaan ja Theoon päin ja kumarsi pienesti virnistäen samalla.
“Olen Killian”, hän esitteli lyhyesti.
“Astoria”, nainen nyökkäsi kiusaantuneesti ja muisti samassa Luciferin. Hän käännähti ja näki sinisen otuksen makaavan hiekalla pökertyneenä. Astoria kompasteli sen luokse, nosti Bagonin syliinsä ja pyyhki hiekat pois.
“Ota tämä”, Killian sanoi ja kaivoi taskustaan violetin suihkupullon. “Sen pitäisi auttaa.” Killian viskasi pullon Astorialle, joka nappasi sen ilmasta ja hieman epäillen suihkutti pullon sisällön Bagonin päälle. Muutaman hetken kuluttua Lucifer raotti silmiään, murahti ja rimpuili päästäkseen takaisin alas.
“Hankala tapaus, niinkö?” Killian naurahti ja Astoria nyökkäsi nolona, päästäen Luciferin maahan. Bagon vaappui kauemmas ja ryhtyi murjottamaan mulkoillen Staraptoria. Lintu ei viitsinyt edes reagoida vaan sulki silmänsä ja työnsi päänsä siipensä alle suojaan auringolta.
“Keitä nuo oikein olivat”, Theo ihmetteli. “Olen muuten Theodore, kutsu vain Theoksi.” Theo kätteli Killiania viileästi ja astui sitten Astorian vierelle.
“Heitä kutsutaan aavikkorosvoiksi”, Killian kertoi tunkien kädet taskuunsa. “Yamask Desertillä kannattaa varoa. Aavikkorosvot saattavat olla vikkeliä, mutta eivät yhtä vikkeliä kuin Staraptorini.” Miehen äänessä kuulsi ylpeys lintuaan kohtaan.
“Onneksi satuit paikalle”, Astoria huoahti. “Ties missä kunnossa me nyt olisimme ilman sinua.” Killian vain nyökkäsi hymyillen vaimeasti.
“Olen matkalla Midare Cityyn, entä te?” mies kysyi kaivaen pokepallon taskustaan. Hän painoi nappia, osoitti Staraptoriaan ja se katosi pallon sisälle punaisessa välähdyksessä.
“Samaan suuntaan”, Theo vastasi epämääräisesti.
“Mehän voimme mennä samaa matkaa”, Astoria innostui ja Killian myöntyi ideaan. Astoria palautti Luciferin palloonsa sillä ei uskonut, että se jaksaisi kävellä pitkää matkaa.
“Jatketaan sitten”, Theo hymähti ja meinasi lähteä kulkemaan joen vartta vastavirtaan, mutta Killian pysäytti hänet.
“Tiedän nopeamman reitin aavikon halki”, mies ehdotti. “Se puolittaa matkan kahteen, uskokaa pois.”
“Sehän on hienoa”, Astoria hymyili ja oli lähtemässä mustahiuksisen perässä, mutta Theo sieppasi häntä käsivarresta ja veti Astorian sivummalle.
“Oletko varma, että voimme luottaa häneen?” Theo kysyi epävarmasti. “Oletko tosiaan valmis lähtemään tuntemattoman kanssa keskelle kilometrien laajuista aavikkoa? Tämä “oikotie” ei kuulosta erityisen houkuttelevalta.”
“Älä huolehdi noin paljon, Theo”, Astoria naurahti ja puristi Theon kättä rauhoittavasti. “Hän pelasti meidät aavikkorosvoilta. Sitä paitsi tämä oikotie lyhentää matkaa puolella!”
“Älä sitten syytä minua, jos jotakin käy”, Theo murahti synkästi ja Astoria tuhahti. Kaksikko marssi odottavan Killianin luo ja he lähtivät vaeltamaan pois joelta, pidemmälle aavikon hiekkalakeuksille.

Vaellettuaan - tai harhailtuaan, niin kuin Theo sanoi - Killian pysähtyi suurehkon dyynin laelle ja osoitti eteenpäin.
“Näettekö nuo?” hän kysyi matalasti. Astoria siristi silmiään auringon heijastuessa vaalean hiekan pinnasta ja huomasi kaukaisuudessa hiekasta pistävän esiin tummia hahmoja, aivan kuin kiviä. Theo kohotti käden silmiensä yläpuolelle katsellessaan kummallista näkyä.
“Mitä ne ovat?” Astoria kysyi hämmentyneenä.
“Odottakaa, kunhan näette”, Killian naurahti matalasti ja suuntasi alas rinnettä. Astoria liukasteli perässä yrittäen pysyä pystyssä alati liikkuvalla hiekalla. Kolmikko vaelsi kohti kummallisia kiviä auringon painuessa keskitaivaalta alaspäin. Pian tulisi yö, eivätkä he olleet vielä lähellään Midare Cityä.

Lähemmäs päästessään kivet näkyivät selkeämmin. Ne olivat erikokoisia ja -muotoisia, osa neliöitä, osa suorakaiteita. Osassa oli pyöreät kulmat ja kaikkien pinnat olivat silkosen sileät.
“Hautakiviä”, Theo hoksasi hiljaa. “Ne ovat hautoja.”
Kylmä väristys kulki Astorian selkäpiitä pitkin ja hän katseli ympärilleen huomaten Theon olevan oikeassa. Kivet olivat epäjärjestyksessä, mutta nyt kun Theo oli asian ääneen sanonut, Astoriakin näki silmiensä edessä levittyvän hautausmaan selkeästi. Nainen kulki kivien ohitse ja siveli yhden pintaa sormillaan. Aurinko paistoi ja ilma oli lämmin, mutta kivi oli jääkylmä. Tummanharmaan ja mustan kirjavat kivet levittäytyivät aavikolla kummitusmaisesti ja Killian naurahti Astorian kalpealle naamalle.
“Nämä ovat olleet täällä ikuisuuden. Ne ovat hautoja, mutta niissä ei lue nimiä. Ehkä hiekka on ajan kuluessa kuluttanut nimet pois”, Killian arveli ja istahti yhden kiven päälle huolettomasti. “Tämä on  hyvä leiripaikka.”
“En varmasti yövy täällä”, Astoria älähti. Killian pudisti päätään hitaasti.
“Jos haluat mieluummin osua hiekkamyrskyn tielle tai saada aavikkorosvot kimppuusi toisen kerran, ole hyvä vain”, mies naurahti matalasti ja Astoria kietoi kätensä ympärilleen. Killian oli oikeassa - haudat suojaisivat heitä hiekalta, eivätkä aavikkorosvot varmastikaan uskaltaisi tulla häiritsemään vainajien rauhaa.
“Keitä tänne on haudattu?” Theo kysyi kiinnostuneena kumartuneena suuren kivipaaden eteen ja pyyhkien hiekkaa sen pinnalta.
“Kukaan ei tiedä”, Killian vastasi yksinkertaisesti. “Nyt, jos sallitte, tehdään leiri. Aurinko laskee ihan pian.”

Auringon painuessa taivaanrannan alapuolelle pimeä saapui nopeasti. Killian rakensi pienen nuotion mukanaan kantamistaan polttopuista ja kolmikko asetteli leirin sen ympärillä. Aavikolla oli yöllä kylmä, eivätkä Astoria ja Theo olleet varautuneet tarpeeksi hyvin, mutta onneksi Killianilla oli repussaan ohuita, mutta yllättävän lämpimiä makuupusseja. Hän kertoi niiden olevan samaa tekniikkaa kuin avaruudessa käytetään; makuupussin sisällä oleva foliopinta heijasti kaiken lämmön takaisin. Astoria ja Theo kävivät makuulle vierekkäin suurehkon suorakaiteen muotoisen hautakiven taakse ja Killian heistä muutaman metrin päässä olevan kivipaaden viereen. Astoria katseli taivaalla näkyviä tuhansia tähtiä. Näin hienosti ne eivät ikinä olleet Acacia Townissa näkyneet. Nuotion valo liekkui hautakivillä ja lämmitti Astorian kylkeä mukavasti. Pian kaikki kolme olivat syvässä unessa.

©2019 Hoitosivu Hypernova - suntuubi.com