Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

#1. Kuula

“Summa Cavea De Arcanum Mysticae”

Niin luki suuren, kermanvaalean kivisen rakennuksen koristeellisessa kaariportissa. Rakennus oli tehty vaaleasta, sileästä kivestä, jonka pinnassa oli kuvioita aivan kuin marmorissa. Sen kaksoisovelle johtavien leveiden portaiden yläpäässä on kaksitoista korkeaa pylvästä, joihin oli kaiverrettu kiemuraisia kuvioita. Ulkoseinä oli valaistu kirkkaasti ja portaille johti siististi laatoitettu tie, ja hieman kumarainen vanha pariskunta käveli hitaasti ulos portista ja Tonto Villagen keskuskadulle. Rakennus oli museo, vapaasti suomennettuna nimeltään Mystisten esineiden arkisto. Se oli Tonto Villagen ainoa kunnollinen turistikohde, ja pienessä kaupungissa myös ainoa nähtävyys. Museo oli ainoa laadultaan ja hyvin kuuluisa Shunan alueella, ja siksi Morgan olikin varsin ylpeä, kun hänet oli muutama kuukausi sitten nimitetty museon vartijaksi.

Nainen oli asunut koko 21 vuotta kestäneen elämänsä Tonto Villagessa. Hän omisti pienen, jokseenkin nuhruisen asunnon kolmen korttelin päässä museosta, ja työskenteli viitenä päivänä - siis yönä - viikossa yövartijana. Tänäänkin, tuulisena joulukuun iltana, Morgan heilutteli avaimiaan huolettomasti etusormensa ympärillä suunnatessaan yövuoroonsa. Hän loikki museon portaat ylös kaksi kerrallaan ja tarttui kullattuun ovenkahvaan vetäen sen rivakasti auki. Lämmin, kuiva ilmamassa kietoi Morganin syleilyynsä kun tämä suuntasi naulakoille ja riisui takkinsa. Nainen haroi sotkuisia, mustia olkapäille ulottuvia kiharoitaan ja sitaisi ne nopeasti poninhännälle, pois kasvoiltaan. Morgan vilkaisi kelloa; kymmentä vaille yhdeksän. Museo sulkeutuisi aivan pian.

Nainen harppoi ripeästi toimistoon, jossa oli myös taukohuone. Hän avasi oman peltisen kaappinsa ja veti työvaatteensa esille, samoin kuin mustan taskulamppunsa. Hän puki univormun päällensä; siihen kuuluivat mustat housut, kamalan värinen sininen kauluspaita ja kravatti sekä vapaaehtoinen päällystakki. Nainen tuhahti inhoten kauluspaidan värille ja veti sen sitten päänsä yli, napittaen sen huolellisesti. Hän pujotti taskulampun vyöhönsä, otti ruusukullan värisen rannekellonsa pois ja jätti sen kaappiin, lukiten oven.
Kun viisari naksahti tasan yhdeksän kohdalle, oli Morgan jo tarkistanut museon kokonaan. Hän kuulutti keskusradioon museon sulkeutuvan vielä varmuuden vuoksi viimeisten vierailijoiden varalta ja kävi sitten lukitsemassa ulko-oven ja sammuttamassa julkisivun valot. Hän sammutti myös museon valot lukuunottamatta haaleita yövaloja ja kytki järeän turvajärjestelmän päälle.
 
Vartijan työ oli hyvin yksinäistä, mutta se sopi Morganille mainiosti. Hän sai olla täysin omissa ajatuksissaan iltayhdeksästä aamukuuteen, eikä hyvä palkka haitannut lainkaan. Lisäksi Morgan oli kuullut päivällä työskenteleviltä kollegoiltaan paljon huhuja siitä, että museonjohtaja jäisi pian eläkkeelle - ja kuka muukaan viran saisi, kuin jo valmiiksi ahkera työntekijä. Morgan oli hyvin urakeskeinen ihminen, ja erittäin kunnianhimoinen. Nainen oli varma siitä, että olisi varteenotettava ehdokas johtajaksi, kunhan vain hoitaisi työnsä vastuullisesti nämä muutamat viikot ennen johtajan eläkkeelle jäämistä.

Morgan kaivoi taskustaan punavalkoisen pallon, jossa oli valkoinen nappula. Se oli pokepallo, jonka sisällä oli Morganin työkumppani. Jokainen vartija sai aloittaessaan valita pokemonin museon suppeista valikoimista, sillä siitä olisi valtavasti apua kriisitilanteissa. Vain kerran aikaisemmin Morgan oli päässyt taistelemaan varasta vastaan, mutta silloin voitto oli ollut helppo ja varas ei ollut ehtinyt viedä mitään. Nainen painoi nappia ja päästi pokemonin ulos.

“Skkrriiihh!” Pokemon lepatti pieniä, violetteja siipiään tiheästi päästessään ulos pallosta. Se oli lajiltaan Noibat, lepakkoa muistuttava pienehkö urospokemon. Sillä oli pieni, pörröinen musta vartalo, violetit siivet, korvat ja jalat sekä valppaat, suuret keltaiset silmät. Morgan oli nimennyt Noibatin Ezraksi, ja se oli hänen ainoa kumppaninsa hiljaisessa museossa. Nainen ojensi käsivartensa ja Ezra laskeutui sille pitäen hiljaista, pulputtavaa ääntä. Noibat hieroi päätään kiintyneesti Morganin olkapäähän ja hän hymyili pehmeästi, sivellen sen suuria, pehmeitä korvia hellästi.

“Ensimmäisen kierroksen aika”, Morgan totesi Ezralle hiljaa. Pokemon väräytteli korviaan ja nousi lentoon, syöksähdellen Morganin edellä tämän lähtiessä ensimmäiselle tarkistuskierrokselleen. Kierroksia piti tehdä puolen tunnin välein ja kiertää koko museo, kaikki kolme kerrosta. Morgan aloitti aina ylimmästä kerroksesta. Siellä olivat alimman suojaustason esineet; niiden suojaukseen riittivät turvakamerat, luodinkestävästä lasista tehdyt vitriinit ja liikkeentunnistimet. Morgan kävi koko kerroksen tottuneesti läpi, Noibat ympärillään syöksähdellen, ja siirtyi sitten keskimmäiseen, maantasalla olevaan kerrokseen. Siellä esineiden suojauksessa käytettiin edellisten lisäksi myös kaksinkertaista luotilasia ja lämpötunnistimia. Morgan tiesi jokaisen esineen ulkomuististaan, niin monta kertaa hän oli museon läpi kulkenut.

Viimeinen, alin kerros, oli ylimmän turvasuojauksen kerros. Sinne eivät vierailijat päässeet laisinkaan, lukuunottamatta satunnaisia luokkaretkiä tai tutkimuskäyntejä, jotka olivat tarkasti valvottuja. Kerros oli kokonaan hermeettisesti suljettu, tarkoittaen sitä, että se oli ilmatiivis, ja päästäkseen sinne oli kuljettava kolmen oven läpi. Morgan oli jo tottunut prosessiin, mutta vierailijat olivat aina yhtä ihmeissään turvatoimien laajuudesta. Ensimmäinen ovi oli ensinnäkin avattava sormenjälkitunnistuksella, ja lisäksi sen takana olevassa kammiossa oli metallinpaljastimet ja läpivalaisulaitteet, jottei kukaan pääsisi tuomaan vieraita esineitä kerrokseen. Siellä vierailijat joutuivat myös riisumaan kenkänsä ja pesemään kätensä. Kammion toisella puolella oli toinen ovi, jonka avaukseen vaadittiin silmän iiristunniste. Oven takaa paljastui toinen kammio, jossa vierailijat joutuivat odottamaan muutaman minuutin, kun suodatettu ilmanvaihto täytti kammion kerroksen täysin puhtaalla, keinotekoisen makuisella ilmalla ja imi pois muun ilman. Kolmannen oven sai avattua kiertämällä suurta metallipyörää sen ovessa, jonka jälkeen avautui salaperäinen alin kerros.

Morgania näkymä ei enää ihmetyttänyt, mutta nainen muisti edelleen ensimmäisen kertansa täällä. Lattia oli sileää, viileää kiveä, ja kerros oli matala ja hämärä. Seinät näyttivät olevan vain normaalia kipsilevyä, mutta Morgan tiesi levyn alla piilevän kymmenen tuuman paksuisen teräslevyn ja liiketunnistimet. Valvontakameroita oli kymmeniä, ja ne olivat piilotettu taitavasti huoneen nurkkiin ja katonrajaan, luodinkestävien lasikupujen taakse. Katossa vilkkui myös pieniä, pyöreitä lämpötunnistimia - ne tunnistivat kaiken yli 30 celsiusasteen lämmön kymmenen sentin päästä suojeltavista esineistä. Jos lämmönlähde ei kadonnut viidessä sekunnissa, tunnistimet laukaisivat koko museoon hälytystilan. Sekä Morgan että Ezra olivat jo tottuneet tähän, ja Noibat hidasti syöksähtelyään, lentäen kiltisti kaukana esineistä. Esineet olivat tavallisen näköisten lasivitriinien alla, eivätkä näyttäneet mitenkään erikoisen suojatuilta. Lasi oli kuitenkin viisi tuumaa paksua luodinkestävää lasia, vahvistettu sekä hiilikuidulla että kevlarilla. Morgan sytytti taskulamppunsa kerroksen siniharmaassa hämärässä ja sulki oven perässään, lähtien tekemään kierrostaan.

Kaikkialla oli täysin hiljaista. Morgan käveli ohi huoneen, jonka keskellä olevassa vitriinissä oli yksinkertainen, sininen paperiliuska. Sen sanottiin olevan legendaarisen Jirachin miljoonia vuosia sitten luovuttama toive, jota kukaan ei ollut vieläkään käyttänyt, ja joka nyt makasi Mystisten esineiden museon kellarissa.

Päästessään seuraavaan huoneeseen Morgan sammutti taskulamppunsa, sillä seinillä väräjävä oranssi valo valaisi huonetta tarpeeksi. Keskellä pyöreää huonetta oli neliskulmainen vitriini, jonka sisällä makasi täydellisen pyöreä, lasisen näköinen pallo. Se oli Morganin lempiesine koko museossa; Kuula. Katsoessaan vitriiniä lähempää Morgan näki Kuulan sisällä välkehtivän valon hitaasti sykkivän. Valo oli kiehtova ja vangitsi jokaisen sitä katsovan; se kieppui, liekehti ja kimalteli Kuulan sisällä aivan kuin pyrkien ulos. Se hehkui valkoisena, punaisena, oranssina ja tulenliekin kaikissa sävyissä, ja Ezra päästi ihastuneen kurlutuksen lepattaen puolen metrin päässä vitriinistä. Kuula oli koko museon tarkimmin suojeltu esine - se oli äärettömän arvokas, sillä Kuulan sisässä oli loppumaton energiavarasto.

Morgan varmisti, että kaikki turvajärjestelmät olivat kunnossa, ja luoden viimeisen kaipaavan katsauksen Kuulaan, kääntyi kohti uloskäyntiä ja suuntasi takaisin ovelle. Hän oli juuri kiertämässä metallipyörää kiinni perässään, kun Ezra rääkäisi korkealla äänellä ja syöksähti takaisin kellariin. Museon läpi kaikui kumahdus, ja sitten särkyvän lasin helinää. Morgan sävähti ja adrenaliini syöksähti tuon suonien läpi, kun hän harppoi takaisin kerrokseen ja juoksi huoneiden läpi. Mitään erikoista ei näkynyt, kunnes oranssi valo voimistui yhtäkkiä ja Morgan saapui Kuulan huoneeseen.

Ensimmäisenä nainen näki “rikkoutumattoman” lasin sirpaleet ympäri huonetta. Hän kuuli heikosti ylemmistä kerroksista sireenin korkean, korviahalkovan äänen, kun koko museon hälytystila laukesi. Huoneen keskellä, rikkoutuneen vitriinin vieressä, seisoi tuntematon, pitkä hahmo, joka piteli Kuulaa kämmenillään. Mies oli selkä Morganiin päin, mutta Morgan näki tämän vaaleat hiukset ja mustan asun. Nainen sytytti taskulamppunsa ja veti vyöstään aseen, jota ei ollut ikinä ennen joutunut käyttämään. Ezra lepatti Morganin edessä valmiina puolustamaan naista.


“Käänny ja anna Kuula takaisin” Morgan sanoi väräjävällä, mutta kuitenkin päättäväisellä äänellä. “Hitaasti.”
Mies naurahti hiljaa, kääntyi Morganiin päin ja käänteli Kuulaa käsissään huolettomasti. Nainen napsautti aseen varmistimen pois päältä ja siirsi etusormensa liipaisimelle, valmiina toimimaan. Mies katsoi häntä epäuskoisesti lävistävän vihreillä silmillään ja otti Kuulan toiseen käteensä, pitäen sitä varsin hennolla otteella.
“Sinä ammut, ja Kuula tippuu”, mies sanoi matalalla, sileällä äänellä. Morgan epäröi hetken nähdessään miehen sormien hellittävän hitaasti otettaan Kuulasta, ja huokaisi turhautuneesti tiputtaen aseensa lattialle. Hän ei voinut riskeerata Kuulan särkymistä, sillä energiavarasto tappaisi heidät kaikki silmänräpäyksessä. Mies hymyili tyytyväisesti ja otti Kuulasta tiukemman otteen, pujottaen sen mustaan samettipussiin. Oranssi valo sykki heikosti pussin kankaan läpi ja Morgan kiristeli hampaitaan miehen poimiessa aseen lattialta.
“Nyt”, mies hymyili ja pujotti pussin reppuunsa, “nyt sinä johdatat minut ulos täältä. Eikä sitten mitään temppuja!” Morgan irvisti hiljaa punnitessaan vaihtoehtojaan. Miehellä oli ase, hänellä oli Kuula, ja näin myös ylivoima. Naisella ei ollut muita vaihtoehtoja kuin päästää varas kaikkien kolmen oven läpi museon keskikerrokseen, jossa sireenin ääni kaikui kiviseinistä terävänä. Morgan sävähti tuntiessaan aseen piipun lapaluidensa välissä. Ezra seurasi kaksikkoa pitäen matalaa ääntä, selkeästi tietämättä, mitä tehdä.


“Kuinka kauan kestää, että poliisit saapuvat hälytyksen laukeamisesta?” mies kysyi pehmoisesti, samalla painaen aseen piippua tiukemmin Morganin selkään.
“Kaksi minuuttia ja neljätoista sekuntia”, Morgan ärähti, puristaen kätensä nyrkkiin. Mies vilkaisi rannekelloaan tyytyväisesti.
“Meillä on siis vielä… 45 sekuntia aikaa. Kerrohan, miten pääsen ulos?”
“Et pääse”, Morgan hymyili tietäväisesti. “Kun hälytys laukeaa, kaikki museon oven lukittuvat elektronisesti sekä sisä- että ulkopuolelta. Ulko-ovista ei yksinkertaisesti pääse läpi.”
“Taidat valehdella”, mies hymähti, kiepautti naisen ympäri ja painoi aseen piipun tämän otsalle, suoraan silmien väliin. “Minulle ei kannata valehdella.”
Morgan nielaisi ja tunsi kylmänhien kohoavan otsalleen. Ezra rääkäisi vihaisesti ja sen katse välkkyi Morganista mieheen ja nainen tiesi, ettei vaatisi kuin yhden pienen käskyn, ja Ezra syöksyisi miehen kimppuun. Hän kuitenkin tiesi myös, että samaan aikaan ase laukeaisi ja nainen päätyisi makaamaan lattialle omaan vereensä luoti aivoissaan.
“Ullakko”, nainen kähähti. “Siellä on kattoluukku, josta pääsee katolle. Siinä ei ole lukkoa.”
“Tulihan se sieltä”, mies hymähti ja katsoi kelloaan. “30 sekuntia.”

Morganilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin johdattaa vaaleahiuksinen ullakolle. Ulkoa kuului jo poliisiautojen sireenit, ja pian museon sireenit vaimenivat. Joku oli siis tullut sisään etuovesta. Vastustellen Morgan osoitti ullakon katossa olevaa luukkua ja mies hymyili.
“Kiitoksia paljon”, hän naurahti kumartaen ivallisesti. Mies oli jo kiipeämässä ylös, kun kuuli rytmikkäitä askelia portaikosta - poliisin erikoisjoukot olivat saapuneet nopeammin kuin yleensä. Hän irvisti, sieppasi Morganin mukaansa ja työnsi vastustelevan naisen ensin luukusta ja veti sitten itsensä ylös. Mies pamautti luukun perässään, sieppasi Morganin ja veti tämän perässään museon katon reunalle.
Ulkona oli sysipimeää, taivasta peitti harmaa pilviverho ja kylmä tuuli riepotteli Morganin hiuksia. Sireenit kaikuivat alhaalta kadulta ja Morgan näki punasinisten valojen välkkeen pilviä vasten. Mies tönäisi Morganin kattoa reunustavalle kiveykselle ja nainen kirkaisi tahattomasti horjahtaessaan.

“Älä jaksa”, mies ärähti pitäen Morganin käsivarresta kiinni. Nainen puristi suunsa kiinni ja kuunteli hädissään, kun luukun alta kuului Ezran hätääntynyttä kirkunaa. Luukku aukesi ja Noibat syöksähti katolle, suunnaten kohti vaaleahiuksista aikeenaan hyökätä. Salamannopeasti aseen piippu oli taas Morganin otsalla ja Ezra pysähtyi, huutaen avuttomasti. Luukusta purkautui viitisen mustiin pukeutunutta, vahvasti aseistautunutta miestä. Ensimmäistä kertaa ryöstön aikana Morgan näki vaaleahiuksisen kasvoilla hermostusta, kun aseistetut kohottivat kiväärinsä ja tähtäsivät kaksikkoa kohti. Mies työnsi Morganin lähemmäs reunaa ja nainen tukahdutti huutonsa katsoessaan monen kymmenen metrin pudotusta. Alla odottava kiveys ei antaisi armoa ja jos Morgan putoaisi, ei selviytymisestä ollut puhettakaan.

“Päästä hänet”, yksi miehistä huusi tuulen yli. “Jos et suostu, meidän on pakko ampua.” Morgan ei nähnyt poliiseista muuta kuin silmät, sillä heillä oli koko pään peittävä musta huppu päässään. Vaaleahiuksinen naurahti ja pudisti päätään.
“Tämä ei toimi niin”, hän huusi takaisin. “Joko te päästätte minut menemään, tai”- mies kumartui naiseen päin ja kohotti kulmiaan merkitsevästi.
“Morgan”, mustahiuksinen nyyhkäisi tuskin kuuluvalla äänellä.
“- tai minä tiputan Morganin ja Kuulan”, mies jatkoi. “Teidän päätöksenne.” Tuuli voimistui hiljalleen ja Morganin sormet olivat tunnottomat, kun tämä huojui kiveyksen laidalla ja yritti olla katsomatta alas. Yksi mustapukuisista puhui kiivaasti radiopuhelimeen, ilmeisesti alhaalla odottaville poliiseille.

Aika tuntui kuluvan äärettömän hitaasti, mutta lopulta aseistautuneet laskivat aseensa. Alhaalta kuului megafonin särisevä ääni, kun poliisipäällikkö puhui:
“Päästä nainen.”
Mies epäröi pitkään, veti sitten syvään henkeä ja kuiskasi Morganille:
“Oli kunnia tavata.” Sitten mies päästi irti ja salamannopeasti juoksi katon toiselle laidalle, otti vauhtia ja loikkasi sen reunalta tyhjyyteen. Hetken Morgan odotti tömähdystä ja Kuulan räjähdystä, mutta sitten suuri, kotkaa muistuttava pokemon viuhahti ylös vaaleahiuksinen selässään. Kaksikko katosi yön pimeyteen, eivätkä poliisit pystyneet tekemään mitään.

Morgan astui alas reunalta ja heti, kun hän ei ollut enää välittömässä putoamisvaarassa, nainen romahti maahan ja painoi kasvonsa käsiinsä. Ezra lennähti äkkiä naisen viereen ja pulputti anteeksipyytävästi, painautuen rauhoittavasti tämän kylkeä vasten.
“Ei hätää, ei se ollut sinun vikasi”, Morgan huokaisi itkuisesti - vähempikin olisi saanut kenet tahansa murtumaan. Yksi erikoisjoukon poliiseista käveli Morganin luo ja auttoi naisen pystyyn.
“Oletko kunnossa?” hän kysyi vakavasti ja kun Morgan nyökkäsi, johdatti hänet takaisin museon sisätiloihin. Ezra seurasi huolestuneesti äännellen perässä. Morgan käveli kuin sumussa - mitä juuri oli tapahtunut? Alimman kerroksen kuuluisi olla murtamaton? Miten hän oikein pääsi sisälle? Miten hän sai murrettua lasin? Miten ihmeessä hän onnistui viemään Kuulan?

Poliisit tutkivat jäljet, eristivät alimman kerroksen, ottivat jonkin verran todisteita ja lähtivät sitten takaisin Greenleafiin. Se oli kaupunki jonkin matkan päässä Tonto Villagesta ja siellä oli lähin kunnollinen poliisiasema, Tonto Villagessa vain pieni toimipiste. Morgan vietiin johtajan toimistoon odottamaan ja hänen hartioilleen kiedottiin huopa. Nainen hytisi hiljaa tuijottaen vastapäistä seinää ja silitellen syliinsä kiertynyttä Ezraa hajamielisesti. Muutaman minuutin kuluttua toimiston ovi lennähti auki ja museon johtaja, herra Litchfield, marssi sisään.

Miehen pää oli osittain kaljuuntunut, hänellä oli komeat harmaat viikset ja tuimat kasvonpiirteet sekä ruskea puku päällään. Johtaja istuutui pöytänsä toiselle puolelle, risti kätensä pöydälle ja siirsi katseensa Morganiin.
“Ennen kuin teen mitään johtopäätöksiä, haluan kuulla sinun puolesi tarinasta”, hän sanoi matalasti, karhealla äänellä. “Kuula on poissa ja joku on asetettava vastuuseen.”
Morgan värähti kylmästä ja hengitti syvään, purkaen sitten koko tarinan johtajalle pienintä yksityiskohtaa myöten. Litchfield kuunteli koko tarinan murahdellen välillä, nyökytellen ja miettiväinen ilme naamallaan. Lopettaessaan Morgan nikotteli hieman ja otti kiitollisena johtajan tarjoaman vesilasillisen vastaan.

“Ensinnäkin, olen pahoillani että näin sattui juuri sinulle. Tiedät kuitenkin että olen lailla velvoitettu pitämään sinua vastuussa tapahtuneesta, sillä olit ainoa vartija rakennuksessa, ja varas pääsi pakoon sinun vahtivuorollasi”, johtaja aloitti kuulostaen anteeksipyytävältä. Morgan puristi käsiään nyrkkiin peläten kuulevansa sanat “olet erotettu”. Museo oli hänelle kuin toinen koti ja Morganin elämä pyöri lähinnä hänen työnsä ympärillä.
“Tiedän, että olet varsin neuvokas nainen ja kykenet varmasti tähän. Sinun tehtäväsi on etsiä tämä varas ja tuoda Kuula takaisin”, johtaja sanoi vakavasti. “Tehtävän antaminen poliisivoimille tulisi maksamaan museolle omaisuuksia ja tiedät varmasti, kuinka arvokas Kuula on.” Morgan päästi ilmat keuhkoistaan helpottuneena, ettei tullutkaan erotetuksi - kunnes tajusi, mitä johtaja oli pyytänyt hänen tekevän.
“Etsiä hänet? Mutta miten”, Morgan kysyi hämmentyneenä. Litchfield kohautti olkiaan ja suoristi kravattiaan.
“Se ei ole minun ongelmani, Morgan”, mies vastasi. “Kuula vietiin sinun vahtivuorollasi, on siis täysin oikeutettua, että sinä tuot sen takaisin. Meillä ei kuitenkaan ole loputtomasti aikaa napata tätä varasta, minunkin vallallani on rajansa.”

“Kuinka paljon?”

“30 päivää.”

©2019 Hoitosivu Hypernova - suntuubi.com