Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

#2. 30 päivää jäljellä

Kolmekymmentä päivää. Niin paljon aikaa museon johtaja oli Morganille aikaa antanut. Hänen pitäisi sekä löytää salaperäinen varas ja saada Kuula takaisin, eivätkä kummatkaan kuulostaneet erityisen helpoilta tehtäviltä. Pitääkseen työnsä nainen oli kuitenkin valmis tekemään lähes mitä vain, eikä hän siis epäröinyt kiivetessään kerrostalon toiseen kerrokseen ja avatessaan asuntonsa kuluneen oven.

 

Asunnossa oli tunkkainen ilma ja Morgan sulki oven perässään tuhahtaen hiljaa. Nainen potkaisi kenkänsä syrjään samoin kuin takkinsa ja suuntasi sitten ikkunalle ja avaten sen. Raikas yöilma tulvi asuntoon ja Morgan huoahti syvään sytyttäen kattolampun. Asunto oli hyvin yksinkertainen - vain pieni keittiö, vessa, olohuone ja makuuhuone. Tapetti oli joskus ollut valkoinen, mutta oli nyt repaleinen, läikikäs ja lähenteli beigen ja harmaan sekoitusta. Olohuoneessa oli vanha sohva, lattiaa peitti punainen matto ja keskellä huonetta oli pyöreä sohvapöytä. Keittiössä ei ruokaa paljon näkynyt, ainoastaan kahvinkeitin ja puolityhjä viskipullo pöydän reunalla. Morgan naurahti matalasti sen nähdessään, kaatoi itselleen pienen lasin pohjalle hieman ja kulautti alkoholin kerralla kurkkuunsa, hymähtäen sitten tyytyväisesti ja suunnaten makuuhuoneeseen.

 

Makuuhuoneessa oli parisänky, lipasto ja yöpöytä, siinä kaikki. Morgan päästi Ezran ulos pokepallostaan ja Noibat lepatteli tottuneesti tyynylle, käpertyen siihen ja jääden tuijottamaan naista suurilla, keltaisilla silmillään. Morgan riisuutui ja sujahti peiton alle, käpertyen Ezran viereen ja huokaisten syvään. Yöpöydällä oleva kello oli tuskin puoltayötä, kun Morgan oli jo syvässä unessa.

 

Aamulla Morgan heräsi puhelimen terävään pirinään. Nainen kääntyi sängyssään, urahti ärsyyntyneesti ja heilautti sitten jalkansa lattialle, tuntien sen olevan jääkylmä. Hytisten hän tassutteli olohuoneeseen ja kiroili hiljaa itsekseen nähdessään ikkunan olevan edelleen selkosen selällään - hän oli unohtanut sen illalla auki. Morgan nappasi sohvapöydällä raivoisasti pirisevän puhelimen ja painoi vihreää luuria.

“Haloo”, nainen ynähti unisesti ja haroi samalla hiuksiaan.

“No, onko sinulla jo nimi selvillä?” kuului matala miesääni - johtaja Litchfield. Morgan ärähti hiljaa miehen kärsimättömyydelle ja hieroi silmiään.

“Ei vielä, mutta saan sen pian”, Morgan vastasi vilkaisten samalla kelloa. Kymmenen aamulla.

“Parempi olisikin, Kuulan perään kysellään jo”, johtaja murahti. “Muista raportoida edistyksestä.” Ja niin vain hän sulki puhelimen ja Morgan huoahti turhautuneena, viskaten sitten puhelimensa sohvannurkkaan. Makuuhuoneen oven takaa kuului raapivaa ääntä ja Morgan avasi oven. Kiukustuneen näköinen Ezra tepasteli ulos huoneesta ja vilkaisi naiseen toruvasti.

“Anteeksi, ei ollut tarkoitus lukita sinua sinne”, Morgan mutisi ja suuntasi keittiöön, napsauttaen kahvinkeittimen päälle. Nainen sulki ikkunan ja pyyhki sen alle roiskuneen sadeveden pois talouspaperin palasella, hörppi sitten valmiin tulikuuman kahvin niin nopeasti kuin pystyi ja pakkasi reppunsa. Morganilla ei ollut paljoa tavaraa - hän pakkasi reppuunsa kuluneen luonnoslehtiön ja piirtotarvikkeensa, kännykän, lompakkonsa ja hetken mietittyään heitti myös lähes tyhjän viskipullon muiden perään. Ezra äännähti paheksuvasti ja Morgan kohautti sille olkiaan hymyillen. Nainen palautti Noibatin pokepalloonsa ja tunki senkin taskuunsa.

 

Lähdettyään asunnostaan Morgan tiesi heti, minne mennä. Tonto Townissa oli muutamia kauppoja, mutta vain yhden omistaja tunsi koko kaupungin. Keskuskadulla sijaitsevan pienen kyläkaupan omistaja, Sasha, tunsi joka ikisen asiakkaansa sekä ulkonäöltä että nimeltä, ja kyläkaupassa asioi koko Tonto Town. Siispä Morgan suuntasi keskuskadulle ja kaivoi samalla luonnoslehtiön repustaan lyijykynän kera.

 

Morgan ei ollut kovin hyvä monissakaan asioissa, mutta piirtää nainen osasi kuin velho. Hetkessä hän oli luonnostellut lehtiöön elävän näköisen kuvan varkaasta - vaaleat hiukset, ilkikurisesti kimaltelevat vihreät silmät ja vahva leuan linja. Jos Sasha olisi nähnyt hänet, hän varmasti myös muistaisi miehen nimen. Morgan heilautti kaupan oven auki kulkusten helinän seuraamana ja marssi suoraan kassalle, jonka takana Sasha istui ja teki ristisanatehtäviä itsekseen. Naisella oli punaiseksi värjätyt pörröiset hiukset, vahva ja hieman suttuinen meikki sekä vino tonttulakki päässään, jouluteemaisesti.

“Morgan”, hän tervehti käheällä äänellä kohottaessaan katseensa lehdestään. “Sinua ei olekaan hetkeen näkynyt!”

“Töitä”, mustahiuksinen kohautti olkiaan. “Minulla on sinulle kysymys.”

“Selvä”, Sasha kallisti päätään. “Anna tulla.”

“Onko hän sinun asiakkaasi?” Morgan kysyi ja ojensi lehtiön kassan yli. Sasha kurtisti kulmiaan katsellessaan lehtiöön piirrettyä kuvaa ja pudisti sitten päätään.

“Asiakkaani? Ei”, Sasha hymähti ja Morgan pettyi. “Mutta olen kyllä nähnyt hänet.” Mustahiuksinen kohotti katseensa innostuneena ja kehotti naista jatkamaan.

“Hän varastelee täältä jatkuvasti, perhanan tahmatassu”, Sasha naurahti. “En ole kuullut nimeä, mutta jos olet nopea, saatat saada hänet vielä kiinni. Hän kävi täällä ehkä viitisen minuuttia sitten.”

“Oikeastiko?” Morgan ällistyi ja tunki lehtiön takaisin reppuunsa. “Minne päin hän meni?”

“Mistäs minä tietäisin? En tiennyt, että tulisit etsimään häntä”, Sasha naurahti epäuskoisesti, mutta Morgan oli jo matkalla ulos. Nainen lähti juoksujalkaa eteenpäin keskuskatua pitkin ja vilkuili mennessään sivulta toiselle, etsiessään sivukaduilta tuttua vaaleahiuksista hahmoa. Hän päästi Ezran vapaaksi pokepallostaan ja selitettyään tälle tapahtuneen Noibat otti heti juonenpäästä kiinni. Pokemon syöksähteli ilmassa Morganin edellä, etsien varasta ja äännellen innostuneesti. Kadun päässä kaksikko ei vieläkään ollut saanut vaaleahiuksista tähtäimeensä ja Morgan huokaisi turhautuneesti, kun samassa huomasi tummiin pukeutuneen, vaaleahiuksisen hahmon kävelevän rivakasti pois Tonto Townista johtavalla tiellä.

 

”Ezra, käy kiinni”, Morgan sihahti ja Noibat rääkäisi innoissaan syöksyen hahmoa kohti. Morgan syöksyi pokemoninsa perään ja mies ei ehtinyt edes reagoida, kun Ezra iskeytyi hänen selkäänsä Tacklea käyttäen. Pellavapää kompasteli askeleissaan ja käännähti ympäri, eikä taaskaan ehtinyt tehdä mitään kun Morgan vartijan kokemuksellaan iskeytyi olkapää edellä miehen rintaan ja taklasi tämän tiukasti maahan. Kuului epämääräinen ”umph” kun mies tömähti maahan ja Morgan naulitsi tämän hiekkaan, käsivarsi miehen kurkulla.

”Missä Kuula on?” Morgan ärähti miehelle. Maassa makaava räpytteli hetken kirkkaanvihreitä silmiään, hämmentyneenä, ja tarkensi katseensa sitten Morganiin. Nähdessään naisen tämä virnisti ja yritti nousta istumaan, mutta Morgan ei päästänyt miestä ylös.

”No voimme me näinkin puhua”, varas tuhahti. ”Mukava nähdä taas.”

”Älä jaksa”, Morgan sähähti ja Ezra kannusti naista kirkaisullaan. ”Missä. Kuula. On?”

”Siitä puheen ollen”, mies yskäisi hymyillen vinosti. ”Minä vähän kuin… kadotin sen.” Morgan vain tuijotti miestä mykkänä ja yritti hillitä itseään – taito, jossa hän yleensä oli niin kovin hyvä. Nainen pysyi rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa, paitsi nyt, kun kyse oli sekä hänen työstään että Kuulasta.

 

”Kadotit?” Morgan sylkäisi sanan ulos suustaan inhoten. ”Mitä tarkoitat?”

”Tarkoitan, että aamulla se vielä oli minulla, ei enää”, mies kohautti olkiaan. ”En ole ainoa varas Shunassa, joka Kuulan haluaa.”

”Tiedätkö sinä, mitä olet tehnyt”, Morgan ärähti, kädet vapisten. ”Onko sinulla aavistustakaan, kuinka voimakas Kuula on ja mitä se voi tehdä?”

”Totta kai, en ole typerä”, mies murahti vastaukseksi. ”Se ei vaan satu olemaan minun ongelmani. Menetin sen, hupsis, neiti on hyvä ja lähtee etsimään.”

”Se on sinun ongelmasi nyt”, Morgan sanoi matalasti senttimetrien päässä miehen kasvoista. ”Jollet halua löytää itseäsi niskaranka kolmesta kohtaa murtuneena ojasta, suosittelen tottelemaan.”

”Aivan niin kuin sinä-” mies aloitti, mutta Morgan kiepautti miehen sukkelasti selälleen ja nappasi tätä kaulasta ja päästä kiinni, valmiina kiepauttamaan terävästi. Nainen oli käynyt vartijan koulutuksen ja tiesi täsmälleen, mistä kohtaa pelkkä pieni kiskaisu riittäisi.

”Kokeile onneasi”, nainen sihahti pahaenteisesti ja tunsi kätensä alla miehen nielaisevan. Hetken päästä tuo valahti veltoksi ja huokaisi.

”Hyvä on. Mitä sinä tahdot, Morgan?”

 

Nainen päästi irti ja nousi seisomaan, irvistäen sille faktalle, että mies edelleen muisti hänen nimensä.

”Nimesi?” hän kysyi ja puisteli hiekat vaatteiltaan. Ezra laskeutui Morganin olkapäälle ja piti matalaa, hyrräävää ääntä syvältä rintakehästään.

”Hunter Griffin”, mies vastasi vastahakoisesti nousten seisomaan. Morgan tuhahti mielessään ajatellen nimen olevan naurettava, mutta päätti antaa sen olla.

”Niin, mitäkö minä tahdon? Tahdon Kuulan takaisin, työni takaisin, elämäni takaisin. Ja sinä autat minua saamaan ne”, Morgan luetteli ja kallisti päätään tarkastellen Hunterin ilmettä. Miehen silmät vilahtivat välillä epävarmasti sivuilleen ja nainen kykeni päättelemään, että hän harkitsi pakenemista. Hitaasti Morgan kohotti kätensä Ezran luo ja Noibat kiipesi naisen ranteelle, räpytellen siipiään ja kirkaisten Hunterille vihaisesti. Mies tuhahti nähdessään, ettei pakoreittiä ollut.

 

”En tiedä, missä Kuula on, en voi auttaa sinua”, Hunter sanoi vakavasti. ”En usko että jaksat minua raahatakaan mukaasi, joten eikö olisi parempi jos antaisit vain minun mennä?”

”Turha luulo”, Morgan mutisi. ”Haluatko mieluummin päätyä selliin? Sinne sinä nimittäin joudut, jollet ala puhumaan ja pian. Olen edelleen vartija, minulla on oikeus pidättää sinut, ja sinusta tosiaan on valvontakamerakuvaa museon sisältä.”

Morganista oli hauskaa seurata hermostuksen merkkejä Hunterin kasvoilla. Hikikarpalo otsalla ja kulmien kurtistus viittasivat siihen, että mies mietti kuumeisesti vaihtoehtojaan, joita taisi olla vain yksi.

”Olkoon”, Hunter murahti ristien kätensä rinnalleen. Morgan hymyili omahyväisesti ja kaivoi repustaan esille kartan, marssien sitten Hunterin luo.

 

”Kuka vei Kuulan? Tiedätkö, minne hän on menossa?” Morgan levitti kartan ja työnsi sen miehen käsiin, osoittaen kohtaa jossa he tällä hetkellä olivat.

”Osaan kyllä lukea karttaa”, Hunter hymähti. ”Jätin Kuulan vain hetkeksi yksikseen työpöydälleni ja kun tulin takaisin, se oli kadonnut. Kuka ikinä sen veikin-” Mies keskeytti lauseensa ja jähmettyi paikalleen, sihahtaen hetken kuluttua:

”Sandor.”

”Kuka on Sandor”, Morgan tivasi vaaleahiuksiselta, joka haroi hiuksiaan hermostuneesti.

”Hän on isäni ystävä, tutkija ja professori, joka oli vierailulla Tonto Townissa”, Hunter ärähti. ”Isäni majoitti Sandorin, hän on varmasti vienyt Kuulan.”

”Hetkinen”, Morgan keskeytti ja tarkasteli Hunteria hämmentyneenä. ”Isäsi on kuvernööri Griffin?”

Hunter nyökkäsi.

 

Shunan alue koostui kolmesta saaresta – Krystal Key, Adamantine Key ja Garnet Key. Jokaisella saarella oli oma kuvernöörinsä, ja Krystal Keyn kuvernöörin nimi oli Griffin. Morgan soimasi itseään, kun ei ollut osannut yhdistää Hunterin nimeä tähän aikaisemmin, mutta rehellisesti sanottuna oli vaikeaa kuvitella kuvernöörin lasta ryöstämässä museota.

”Älä edes yritä alkaa saarnata jotakin moraalista”, Hunter ärähti. ”Kuvernööri saattaa olla isäni, mutta minä en häntä siihen valinnut.”

Morgan katsoi Hunterin liekehtivän vihreisiin silmiin ja päätti jättää asian sikseen. Mies ei erityisesti näyttänyt haluavan puhua asiasta.

 

”Siis. Ajatellaan nyt, että tämä Sandor vei Kuulan. Mihin ja miksi?” Morgan kallisti päätään Hunterille, joka näytti miettiväiseltä.

”Luultavimmin laboratorioonsa Yutaniin”, Hunter kohautti olkiaan. ”Sandor on kuitenkin tutkija ja professori, joten luulisin hänen haluavan tehdä jonkinlaisia kokeita Kuulalla.”

”Yutaniin”, Morgan toisti epäuskoisesti. ”Sehän on Garnet Keyllä.”

”Niin”, Hunter vastasi hymyillen vinosti. ”Kuinka pitkälle olet valmis Kuulan takia menemään?”

”Niin pitkälle kuin on mahdollista - ja pidemmälle.”

 

Dialogin jälkeen Morgan ei enää suostunut päästämään Hunteria silmistään, vaan hinasi tämän puoliksi pakolla takaisin asunnolleen, jotta voisi pakata pienen omaisuutensa. Hunter ei hidastellut tyhjentäessään naisen viskivarastoa tottunein ottein, ja Morgan ärähti siepaten pullon pois miehen käsistä. Nainen oli nopeasti valmis ja Hunterilla oli jo kaikki tarvitsemansa mukanaan, joten he olivat valmiita lähtöön. Ezra liihotteli Morganin olkapäälle ja äännähti haikeasti asunnon ovella. Morgan silitti sitä hellästi ja loi viimeisen vilkaisun nuhruiseen huoneeseen, pamauttaen sitten oven perässään kiinni tietämättä, avaisiko sitä enää koskaan.

 

Kaksikko suuntasi kohti ensimmäistä routea, joka johtaisi Tonto Townista Greenleafiin. Reitti oli lyhyt, sitä reunusti kolhon näköinen alkutalven ruohotasanko ja muutama lehtensä pudottanut pensas. Morgan ja Hunter talsivat tietä pitkin hiljaisuuden vallassa. Ezra oli noussut lentoon ja lepatteli muutaman metrinn heidän edellään, tutkien uteliaasti kaikkea mahdollista ja sujahdellen heinänkorsien välissä. Taivasta peitti edelleen harmaa pilviharso, mutta tuuli ei ollut voimakas ja aurinkokin pysytteli vielä taivaanrannan yläpuolella.

 

Hiljainen matkanteko keskeytyi, kun Ezra kirkaisi innoissaan ja syöksähti jonkin perään. Ensin Morgan oletti sen olevan taas väärä hälytys, mutta Noibat ei tullutkaan saman tien takaisin ja nainen päätti tarkistaa asian. Hän viittasi Hunterin mukaansa ja poikkesi tieltä, kahlaten puoliksi kuolleessa ruohossa kohti Ezran ääniä. Päästessään paikalle Morgan näki violetin lepakkopokemonin pörhistelevän karvojaan ja siipiään sen edessä seisovalle Oddishille, pienelle siniselle otukselle, jonka päästä kasvoi monta vihreää lehteä.

”Mennään, ei ole aikaa tuhlattavaksi”, Hunter hymähti ja oli lähtemässä, mutta Morgan sieppasi miehen käsivarresta kiinni.

”Odota nyt. Ezra kaipaa muutenkin harjoitusta”, nainen hymyili ja kääntyi pokemoninsa puoleen.

 

”Hunter, suosittelen tukkimaan korvat. Ezra, Supersonic!” Morgan huudahti ja painoi itsekin kätensä korvilleen. Hunterkin teki niin kuin käskettiin, juuri ajoissa, sillä Ezra keräsi voimansa ja lähetti sarjan sinertäviä ääniaaltoja korvistaan. Aallot törmäsivät Oddishiin ja ruohopokemon lennähti kauemmas, rääkäisten samalla turhautuneesti.

”Jatka Tacklella”, Morgan ohjeisti ja Noibat lähti syöksyyn kohti Oddishia. Sininen pallo kömpi pystyyn ja ehti juuri ja juuri vaappua turvaan, kun Ezra syöksähti sen ohi, kääntyi ja valmistautui uuteen syöksyyn. Oddish äännähti suloisesti ja puhalsi suustaan pilven vaaleanpunaista pölyä, ja kun Ezra syöksyi kohti pokemonia, kesken lentonsa se hengitti pölyä, menetti hallinnan ja kieppui tömähtäen maahan kaukana Oddishista.

 

”Ezra!” Morgan älähti, mutta onneksi Noibat nousi pystyyn sähähtäen ärsyyntyneesti. Se räpytteli siipiään ja nousi lentoon, leijaillen kevyesti Oddishin edessä ja odottaen käskyä.

”Leech Life”, nainen sanoi Ezralle, toivoen sen osuvan. Ezra syöksähti salamannopeasti Oddishin niskaan ja iski hampaansa siihen, imien ruohopokemonin energiaa itseensä. Morgan kykeni silmin näkemään, kuinka Oddish väsyi ja sen silmissä ollut kiilto katosi. Sininen pallero onnistui kuitenkin ravistamaan Ezran pois selästään ja puhalsi pilven vaaleanpunaista pölyä, joka ympäröi Noibatin.

 

Pölyn hälvetessä Ezra oli edelleen pystyssä, mutta näytti hyvin hämmentyneeltä ja sen silmät tuijottivat tyhjyyteen. Morgan yritti huhuilla pokemoninsa nimeä, mutta se ei vastannut ja tömähti istumaan, pöllämystyneenä. Oddish kikatti itsekseen ja hiippaili lähemmäs, tökkien Ezraa töppöjalallaan.

”Ezra, Screech”, Morgan yritti. Onneksi Noibatiin tuntui viimein ilmestyvän elonmerkkejä, kun pöly oli hälvennyt tarpeeksi. Lepakkopokemon veti henkeä ja rääkäisi Oddishia päin niin kovaa kuin pienestä kehostaan vain kykeni. Ruohopokemon kompasteli taaemmas ravistellen päätään.

”Ja vielä Supersonic”, Morgan pyysi ja Ezra väräytti korviaan tottelevaisesti, lähettäen sarjan ääniaaltoja, jotka töksähtelivät Oddishia päin saaden sen ääntelemään tuskissaan.

 

”Nappaa se nyt edes”, Hunter sanoi Morganille turhautuneesti. ”Vai meinaatko jättää sen vain makaamaan tuohon muiden villipokemonien armoille?”

Morgan yllättyi Hunterin myötätunnosta ruohopokemonia kohtaan, mutta suostui ja kaivoi taskustaan tyhjän pokepallon. Hän suurensi pallon nappia painamalla ja heitti sen sitten kohti Oddishia. Sinivihreä pokemon imeytyi pallon sisälle ja pallo jäi keikkumaan maahan, puolelta toiselle…

©2019 Hoitosivu Hypernova - suntuubi.com